»En, en, päinvastoin!»
»Rakastatteko häntä?»
»Rakastanko? Sitä en voi sanoa. Minä pidän hänestä.»
»Se on avio-onnen paras perusta. Tuo toinen laji kuuluu kuherruskuukausiin. Entä puuttuuko henkistä sopusointua?»
»Sitäkin ehkä. Ewald käsittää kaiken niin kylmästi ja kuivasti… enkä minäkään voi esiintyä häntä kohtaan aivan omana itsenäni; — siinä on välillä jotain — en tiedä miten sanoisin — me emme ymmärrä toisiamme.»
»Se on hyvin ikävää. Olen itse tuntenut samaa. Mutta täydellinen onnihan on niin harvinaista. Olenko minä teistä ikävä säädyllisyyden saarnaaja?»
»Ette», vastasi Hanna hymyillen, »mutta näen, että te kuitenkin tuomitsette velvollisuutensa unohtanutta.»
»Samalla tavalla kuin tuomitsen matkustajaa, joka viitoitetulta tieltä joutuu suolle… minä näen hänen vaipuvan enkä silloin kysy: oliko se hänen syynsä, oliko se kevytmielisyyttä, näkikö hän virvatulen — vaan riennän, jos suinkin voin, ojentamaan hänelle käteni ja vedän hänet vakavalle pohjalle taas ja mielessäni sanon…» Mrs. Edgecombe pysähtyi etsiäkseen sanaa.
»Heittiö! sanoisitte kaiketi», keskeytti Hanna.
»Raukka! sanoisin syvästi säälien.»