»Mielestäni meidän välillämme ei voi tulla kysymykseen muu kuin ero…
Te ette ole vapaa…»
Hanna astui muutaman askeleen taaksepäin ja istuutui sohvalle.
»Ero?» toisti Ewald. »Voiko ajatella eroa, kun tuskin vielä lausutut sanat 'minä rakastan sinua' ovat huulillani? Tai vihaatteko minua, halveksitteko minua? Onko tieto rikollisesta vaitiolostani voinut sammuttaa eilisen rakkaudenhehkun?»
»Minulla ei ole minkäänlaista oikeutta halveksia teitä, sillä minäkään en ole ollut avomielinen teitä kohtaan ja sitä sanoakseni olen kutsunut teidät tänne. En ole nuori neitonen, kuten luulette… minäkin olen naimisissa…»
Ewald hätkähti.
»Naimisissa!» huudahti hän.
»Niin. Ja mikä vielä pahempi, minua ei ole hyljätty, vaan olen itse hyljännyt. Siitä on noin kymmenen vuotta sitten kun viimeksi näin mieheni…»
»Te olitte siis onneton?»
»Olin. Me emme sopineet toisillemme. Mieheni oli… niin, mitenkä sanoisin?… kuiva, kylmä… niinkuin te olitte ollut, kuten ensi käynnillänne kerroitte… ujo, runoutta pelkäävä.»
»Niin, minä ymmärrän… semmoinen kuin minä kerran olen ollut. Mitenkä huonosti semmoinen mies onkaan sopinut teille! Ja te pakenitte ilottomasta kodista? Yksinkö?»