Hanna oli vaiti.
»Yksinkö?» toisti Ballmann, »tai onnellisemman kanssa, joka teille paremmin sopi? Jane, vastaa!»
»Minä en tahdo vastata siihen kysymykseen. Kauan aikaa sitten tapahtuneesta en ole velvollinen tekemään tiliä sille miehelle, jota eilisestä saakka rakastan.»
»Rakastat ja vielä rakastat, eikö totta?» huudahti Ballmann intohimoisesti sulkien nuoren naisen syliinsä. »Eikö totta… te rakastatte minua vielä ja ainiaan?»
Hanna ei vastustellut, vaan nyökäytti päätään hymyillen.
»Sinä olet oikeassa», jatkoi Ewald. »Menneisyys on kuin usva, joka on haipunut pois; nykyisyys on meidän. Semmoisena kuin nyt olet, rakastan sinua.»
Hanna irroitti itsensä hänen syleilystään.
»Niin, tällä hetkellä», hän sanoi, »mutta ajattele tulevaisuutta! Mikä on oleva kohtalomme?»
»Katsokaamme rohkeina tulevaisuutta silmiin!» vastasi Ballmann.
»Paetkaamme!»
Hanna hymyili. Hän muisti ystävättärensä sanat. Nyt ne olivat täyttyneet.