Ja tästä johtui, että Hanna tunnin ajaksi unohti tekonsa kauheuden, mikä vielä eilen — hänen ollessaan tavallisissa olosuhteissa — sai hänen poskilleen vierimään katkeria ja vilpittömiä kyyneliä.
X.
Hän soitti.
»Vietiinkö kirjeeni?» kysyi hän sisääntulevalta palvelijalta.
»Vietiin, rouva kreivitär, lähetti jätti kirjeen Edelbergin palatsin portinvartialle. Mutta herra kreivi ei ollut kotona.»
»Hyvä on.»
»Onko teillä, rouva kreivitär, muuta käskettävää?»
»Ei, kiitos.» Palvelija poistui.
Tämä »rouva kreivitär» kuulosti hänestä vastenmieliseltä. Tämä anastettu arvonimi muistutti häntä hänen asemansa heikoimmasta kohdasta. Mikä hän olikaan enää? »Rouva kreivitär» arvonimi ei ollut hänen, eikä hän myöskään voinut nimittää itseään rouva Ballmanniksi, siitä nimestä hän oli vapautunut kuten pölyttyneestä matkapuvustaankin, ja nimiraiska oli heitetty nurkkaan tahrattuna, pirstottuna, halveksittuna. »Kauneuden kuningatar» — sen arvon Edelberg oli antanut hänelle. Oi, hän tiesi liiankin hyvin, että myyty, laittomasti lahjoitettu kauneus saa kantaa arvotonta paperikruunua… Nyt hänen ajatuksensa kiersivät jälleen synkkiä polkuja… »Onko hän osaava antaa arvoa sille lahjalle, jonka hänelle kannan», kyseli hän itseltään; »osanneeko hän pitää kunniassa kunniani suurta, arvioimatonta uhria?» Hanna ajatteli kaikkia hänen vakuutuksiaan, hänen myrskyisiä rukouksiaan, hänen tulisia valojaan, ja hän vastasi pelkäämäänsä kysymykseen — myöntävästi. Mutta jos hän olisi kysynyt elämääkokeneelta ystävältä, olisi tämän täytynyt vastata: »Ei, Hanna, ei; kukaan mies ei voi antaa arvoa uhratulle naisenkunnialle, sillä sellaista ei ole. Uhrattu kunnia ei ole mikään kunnia.»
Tunnit kuluivat. Jonkun ajan hän uneksi flyygelin ääressä, jonkun ajan hän taas kulutti katselemalla katuliikettä. Jokainen hänen oveansa lähenevä askel, jokaiset portin eteen pysähtyvät ajoneuvot saivat hänen sydämensä kiivaasti sykkimään. Vihdoin hän tuli kärsimättömäksi. »Kellon täytyy jo olla paljon», hän ajatteli ja soitti uudelleen. Sama palvelija näyttäytyi taas.