Hanna hengähti syvään. — Nyt — nyt, kohta hän on täällä! — Valaistu huone katettuine pöytineen näytti vieläkin ylellisemmältä kuin päivänvalossa. Myöskin hänen kauneutensa — hän katsahti jälleen peiliin — näytti tulenvalolla vieläkin hurmaavammalta. Mutta häntä pelotti, pelotti suunnattomasti. Hän kaatoi itselleen lasillisen Rheinin viiniä ja joi sen äkkiä. »Se antaa rohkeutta!» Sitten hän istuutui uunin vieressä olevaan nojatuoliin odottamaan tähdäten katseensa oveen. Jo seuraavassa silmänräpäyksessä oli rakastetun syvä, värähtävä ääni kuiskaava hänen nimensä, heidän huulillaan asuva suudelma, jota ei oltu vielä otettu eikä annettu, tuli nyt polttavaksi todellisuudeksi…
Hän olisi voinut laskea sydämensä lyönnit. Äkkiä tuntui kuin se olisi lakannut sykkimästä; hän kuuli askelien lähestyvän. Nyt koskettiin ovenripaan. Ei epäilystä enää, ovi aukeaa ja sisään astuu pitkä mieshenkilö.
Tulija oli sulkenut oven. Hanna ei katso häneen. Mitä hän nyt tuntee, on liian voimakasta. Hän ei tiedä itsekään, onko se onnea vai tuskaa. Vielä hetkinen ja hän on lepäävä hänen sylissään…
»Armollinen rouva…»
Ääni on vieras. Kauhistuneena Hanna kohottaa katseensa ja näkee oudon herran seisovan edessään.
»Armollinen rouva — pyydän kohteliaimmin anteeksi. Olen hotellin omistaja. Minun velvollisuuteni on ilmoittaa teille eräs asia.»
»Ilmoittaa?» kysyi Hanna hämmästyneenä ja levottomana. Hänen asemassaan oleva nainen pelkää jokaista ihmistä. Kun odottaa rakastettuaan, ei tahdo nähdä ketään muuta koko maailmassa.
»Te odotitte kreivi Edelbergiä?»
»Niin, entä sitten?»
»Hän tilasi nämä huoneet teille, armollinen rouva, te olette kaiketi joku kreivin sukulainen, joka tapauksessa olitte hänelle hyvin läheinen; sentakia olen pakoitettu ilmoittamaan teille erään tapauksen… onnettomuuden…»