»Jumalan tähden, mitä on tapahtunut?»
»Rauhoittukaa, armollinen rouva. On todella tapahtunut onnettomuus. Tieto siitä on levinnyt kaupungissa. Kreivillä oli tapana joka aamu joko ratsastaa tai ajella Praternilla. Tänä aamuna, kun teidän kirjeenne jätettiin kreivin palatsiin, oli hän lähtenyt ajelemaan. Hän ajoi itse koetellakseen paria uutta hevosta. Nämä pelästyivät — ja pillastuivat — kreivi putosi kuskipukilta ja satutti itsensä niin pahoin katukivitykseen, että jäi siihen liikkumattomana…»
»Pahoin haavoittuneena?» kysyi Hanna hiljaa. Hän hillitsi itsensä saadakseen kuulla pahimman. »Jatkakaa, en ole kreivin sukulainen.»
»Kun kreivi nostettiin ylös», jatkoi mies, »oli hän kuin kuollut. Hänet vietiin lähimpään apteekkiin. Kutsuttiin lääkäri, mutta tämä totesi vain kreivin kuolleen ja että hän oli kuollut heti.»
Hanna mykistyi. Kuolonviestin tuoja jatkoi:
»Kreivi Edelberg, joka oli Wienin rikkain ja tunnetuin jalosukuinen, tunnettiin heti ja vietiin palatsiinsa. Lähetettiin heti tieto hänen äidilleen ja sisarelleen, ruhtinatar Hochsteinille. Ehkä armollinen rouvakin haluaa lähteä sinne… käskenkö vaunujen ajaa esiin?»
Hanna pudisti kieltäen päätään ja viittasi kädellään haluten olla yksin. Hotellinomistaja kumarsi äänetönnä ja poistui huoneesta. Hanna syöksyi ovelle ja lukitsi sen. Taas hän tahtoi olla yksin, aivan yksin — tällä kertaa äärettömine suruineen.
XI.
Päivän valjetessa seuraavana aamuna Hanna oli vaipunut levottomaan uneen. Kyynelissä valvottu yö oli hänet siinä määrin väsyttänyt ja murtanut, että hän vähitellen oli kadottanut tajuntansa ja nukahtanut hetkeksi. Surkuteltava, nuori nainen oli viettänyt yönsä tuskallisessa keskustelussa kuoleman kanssa, sillä alituisesti väikkyi lemmityn kuva hänen edessään ja hänestä itsestään tuntui, että hänenkin nyt täytyi kuolla.
Auringonsäde pilkisti esiin raollaan olevien ikkunaluukkujen välistä. Hanna ei tullut heti tajuihinsa; toalettipöydältä leviävä tuoksu kietoi hänet eilispäivän ylellisyyden nautintoon ja rakkaudenkaipuuseen — mutta ainoastaan pariksi sekunniksi, sillä samassa häntä ympäröivät todellisuuden kauhut ja hänen päänsä painui tyynyihin, huulten kuiskatessa samaa sanaa kuin uneenkin vaipuessa: »kuolla…»