Mikä hänet nyt perikään? Yksin, suojatonna, rahatta suuressa, vieraassa kaupungissa; kaikki seurustelu- ja perhesiteet katkottuina, kunniatonna, syyllisyyden painamana — kenen puoleen hän voisi kääntyä? Miehensä kasvojen eteen hän ei voinut enää astua; Ewald olisikin oikeutettu sysäämään hänet luotaan. Entä kummitäti? Ei, mistään hinnasta hän ei saattaisi jälleen näyttäytyä paikalla, jonka oli niin häpeällisesti jättänyt. Hän ei edes uskaltanut kiiruhtaa rakastettunsa ruumiin ääreen sanomaan kuolleelle viimeisiä jäähyväisiä, sillä hänen luonaan valvoivat hänen äitinsä ja sisarensa, kaksi ylpeätä, vierasta naista, jotka kieltäisivät häneltä pääsyn. Mitä oikeutta hänellä olisikaan tunkeutua surevaan perhepiiriin? Ei mitään. Hänellä ei ollut oikeutta vaatia rakkautta, kunnioitusta tai edes sääliä keneltäkään koko maailmassa; ainoa, joka oli suonut hänelle rakkautta ja ihailua sekä tyhjentänyt hänen jalkainsa juureen riemun kyllyydenmaljan, — oli kuollut!
Tuska kadottamastaan ei ollut kuitenkaan syöpynyt Hannan mieleen niin syvälle, kuin hän oli luullut. Hän ei ollut koskaan rakastanut häntä sellaisella syvällä, lämpimällä rakkaudella, joka on intohimoista myötätuntoisuutta; kreivi oli ihastuttanut ja lumonnut hänet. Rakkautta, tuota pohjatonta, sydämellistä hellyyttä hän tunsi pikemmin hylkäämäänsä kunnon puolisoa kuin seuraamaansa komeaa miestä kohtaan. Hänen tuskansa oman yksinäisen asemansa johdosta oli valtavampi kuin kuolleen jälkeenjättämä murhe, vaikkei hän sitä koettanut selvittää; — hän tiesi ainoastaan, koettamatta onnettomuuttaan perustella, olevansa sanomattoman onneton — niin onneton, ettei hän tahtonut elää kauemmin. Ensi silmänräpäyksessä, ymmärrettyään onnettomuutensa laajuuden, hän luuli sen olevan kylliksi surmaamaan hänet. Mutta moraalinen tuska ei surmaa. Luonto on siten järjestänyt, sillä aika, kaiken parantava, poistaa sellaisen tuskan, vaikka se tuskan kokeneesta on mahdotonta, vaikka hänestä sellaisen mainitseminenkin on loukkaus hänen syvää suruaan kohtaan.
Hanna kohottautui hitaasti ja silmäili ympärilleen. Tuolla nurkassa pisti hänen silmäänsä eilen poisheittämänsä, musta villaleninki. Hän oli vielä pukeutuneena komeaan punaiseen aamunuttuun. »Tahdon pukeutua surupukuun», hän ajatteli ja nousi muuttaakseen hitaasti ja väsyneesti vaatteita. Sitten hän riisui medaljongin kaulaltaan ja pani sen koteloonsa suudeltuaan ensin itkien siinä olevaa valokuvaa. Katse suuntautui totutusti peiliin. Hän oli kalpea, itkettynyt, kuihtunut. Ja kuitenkin hän oli kaunis. Liian kaunis kuollakseen — ennen kaikkea liian nuori: ei täyttä kahtakymmentä… Olisiko hänellä rohkeutta heittäytyä kylmään Tonavaan tai työntää veitsi rintaansa — tai ostaisiko hän revolverin?…
Hän riistäytyi irti sellaisista ajatuksista, hänellä oli nyt muuta tekemistä. Hänen täytyi jättää tämä hotelli, jossa voitaisiin löytää hänen jälkensä, jossa ihmiset keskustelisivat hänen surustaan ja hänen suhteestaan vainajaan. Hän tahtoi paeta johonkin kaukaiseen matkustajakotiin jonnekin esikaupunkiin, missä kukaan ei tuntisi häntä eikä tietäisi hänen surustaan; yksinkertaiseen huoneeseen ilman silkkipäällyksisiä huonekaluja, ilman tuskastuttavaa Ylang-Ylang-tuoksua, hän tahtoi vetäytyä kuten haavoitettu eläin pesäänsä — ja itkeä mielensä keveämmäksi sekä ajatella, mihin sitten ryhtyä.
Pukeuduttuaan matkapukuunsa ja valeltuaan kyyneleisiä kasvojaan raikkaalla vedellä hän meni saliin. Oi, flyygeli oli vielä auki, koskematon pöytä katettuna: kynttilät olivat palaneet loppuun, samppanjapullo avaamattomana jäähdytysastiassa, jäät sulaneina, lieska uunissa sammuneena, kukat kuihtuneina: kirkas auringonsäde tunkeutui ikkunaverhon raosta ja valoi juovan matolle — eilinen eloa uhkuva taulu oli kuin kuollut.
Hanna soitti aukaisten oven. Palvelija saapui heti.
»Mitä armollinen rouva haluaa?»
»Aion matkustaa. Tuokaa laskuni.»
»Kyllä. Tahdotteko aamiaista, armollinen rouva?»
Hanna nyökäytti päätään myöntäen. Kupillinen lämmintä teetä tekisi hänelle hyvää. Hän otti kukkaronsa taskusta ja laski rahansa. Hän oli ottanut mukaan hiukan yli sata guldenia kotoa lähtiessään. Siitä matka: hänelle jäi vielä viisikymmentäkahdeksan guldenia. Kahdeksan päivää olivat huoneet jo olleet tilatut — Hanna odotti vavisten, että lasku olisi suurempi kuin minkä hänen rahansa riittäisivät korvaamaan.