»Voimme alottaa Taika-ampujalla», määräsi herra von Süssherz.
Nuori tyttö — hän ei muuten ollut niinkään nuori, noin kahdenkymmenenviiden tai -kuuden ikäinen, paitsi opintoaikaansa — asettui alkusäveliä soittavan säestäjän viereen. Kaikki huoneessa-olijat olivat asettuneet odottavaan asentoon. Kuulijakunta tuntui yhtä arvostelevalta kuin teatteriyleisö.
Onneton oli jo menettänyt voittomahdollisuuden ennen alkua, sillä hänen kasvoissaan kuvastuva pelko, hänen ryhtinsä, kaikki, tarttui kuulijaan, vaikuttaen kuin sähkövirta esiintyvän ja kuulijan kesken.
Etusoitto oli lopussa. Mutta laulajatar ei alottanut aikanaan. Hän tunsi kai omituisen kuivuuden kurkussaan. Säestäjä alotti alusta. Nyt hän yhtyi luentalaululla:
»Wie nahte mir der Schlummer —
Bevor ich ihn geseh'n!»
mutta ääni oli heikko, epävarma.
»Rohkeutta, Emma!» huudahti äiti vieden häneltä viimeisenkin rohkeuden, sillä hän huomasi nyt alottaneensa huonosti.
Hän jatkoi:
»Ach, Liebe pflegt mit Kummer
Stets Hand in Hand zu geh'n.»
Tämän hän esitti paremmin, sillä hän sai laulussa esiin omat surunsa. Resitatiivin yli hän pääsi onnellisesti. Lyhyiden, katkonaisten lauseiden välissä oli laulajattarella tilaisuus hengähtää ja korkean pitkän fissin lauseessa: »Wie schön ist diese Nacht», lauloi hän kauniilla, sointuvalla äänellä.