»Olkaa hyvä», sanoi asiamies Hannalle avaten oven vastaanottohuoneeseensa.
Neiti Milli oli mennyt soittokoneen luo ja säestäjä alkoi soittaa, joten sekä Hanna että asiamies pysähtyivät puolitiessä kuuntelemaan. Laulajatar oli ottanut hatun päästään ja pudisti kiharoitaan katsellen ympärilleen mielistelevin katsein, hymyilevin silmin, ikäänkuin tahtoen sanoa: »Se kuuluu asiaan.» Hän oli kauempaa hyvin kaunis. Hänen puuteroitua otsaansa vasten näyttivät tushilla piirretyt silmäkulmat niin päättäviltä, tummien silmien salamoidessa. Suurenmoisesti hän alotti aarian »Kauniista Helenasta», mikä aaria loppui sakeisiin:
»Was doch das Herz Aphroditens bewegt.
Dass sie der Tugend, der Tugend nur Fallstricke legt.»
Ja vielä kerran:
»Was doch das Herz — Aphroditens be — (korkea fiss) weeegt…» — mikä viehkeys — »Dass sie der Tugend, der Tugend» — oi veitikkaa — »nur Fall.»
syvällä täyteläisellä rintaäänellä, ja heittäen pään taaksepäin hän lopetti: »nur Fall-stri-cke legt».
»Hyvä, hyvä!» huusivat kaikki taputtaen käsiään. Asiamieskin yhtyi heihin. Neiti Millin voitonriemuinen ilme näytti sekin olevan pelkkää itselle omistettua suosionosoitusta.
»No, tämä saa riittää, minun pitää jo lähteä», sanoi hän pannen hatun päähänsä. »Minulla on niin paljon toimitettavaa. Hyvästi, lapset!»
»Hyvästi, hyvästi!» huudettiin kuorossa hänen jälkeensä, ja samassa hän katosi.
Tämä esiintyminen oli Hannaan vaikuttanut vieläkin tuskaisemmin kuin edellinen. Tuon hiljaisen, äitinsä seuraaman tytön tappio ei ollut jättänyt hänen sieluunsa niin järkyttävää mielialaa kuin tämän maalatun, rohkean naisen voitto.