»Nyt, neiti, olkaa hyvä!» sanoi asiamies kehottaen Hannaa menemään edellään vastaanottohuoneeseen. Tohtori Süssherz istuutui kirjoituspöydän ääreen lepotuoliin tarjoten Hannalle vastapäätä olevan tuolin.
»Kas niin, neiti, nyt olen valmis kuulemaan. Mitä haluatte?»
Hanna epäröi vastatessaan.
»Te haluatte paikkaa», jatkoi asiamies. »Ennen kaikkea täytyy minun saada tietää mikä alanne on. Oletteko näyttelijätär vai tanssijatar, ooppera- vai operettilaulajatar?»
»Tähän saakka en ole ollut millään alalla erikoisesti, herra tohtori.
Mutta haluaisin ruveta näyttelijättäreksi.»
»Vai niin, ette siis ole vielä esiintynyt missään… Te haluatte ensi-esiintymistä. Se onkin vaikeampaa. Missä olette opiskellut ja minkä ohjelmiston olette valmistanut?»
»Minä… minä en ole ensinkään valmistautunut näyttämöä varten… ja ohjelmisto tulee minun vasta hankkia.»
Asiamies pudisti hymyillen päätään. »Siis harrastelija vain?»
»Niin, minä olen usein esiintynyt seuraelämässä saavuttaen suurta suosiota. Minulla on hyvä muisti ja rakastan taidetta. Yksityisasiat — joita minun tuskin tarvinnee teille kertoa — ovat pakottaneet minut luopumaan entisistä oloista… Se on syynä päätökseeni antautua näyttämön palvelukseen, ja siksi käännyn puoleenne paikantiedusteluillani… ensi aluksi jossain pienemmässä teatterissa…»
»Mutta, neiti hyvä», keskeytti tohtori, »huomaan, ettei teillä ole minkäänlaisia kokemuksia teatterialalla. Te antaudutte — luonnollisista syistä — tällaiselle yksinkertaiselle alalle. Luuletteko näyttämön olevan sellaisen paikan, jonka jokainen, joka jostain syystä on alentunut yhteiskunnassa (olin ymmärtäväni teidät niin), noin vain voi ottaa turvapaikakseen, uudeksi yhteiskunnalliseksi asemakseen. Ettekö tiedä näyttelemisen olevan taidetta ja että tämä taide edellyttää synnynnäisiä taipumuksia, pitkiä ja laajoja opintoja.»