— "Mikä sua naurattaa?"
— "Itkeäkös minun pitäisi?" sanoi Avojalka, "syytä olisi minulla kyllä, mutta en kehtaa".
— "Maltas, kun näytän sinulle, mitä sinun pitää", huusi Rosel: "tuossa sulle!" ja hän raasti Avojalan maahan ja löi häntä kasvoihin.
— "Kyllä minä riisun; päästä pois!" huusi Avojalka, mutta Rosel päästi hänet muutoinkin, sillä Johannes seisoi hänen edessään, ikäänkuin maasta nousseena.
Hän oli kalman kalpea, hänen huulensa vapisivat, hän ei saanut sanaakaan suustansa, suojellen laski hän vaan kätensä Avojalan päälle, joka vielä oli maassa polvillaan.
Avojalka oli ensimmäinen, joka alkoi puhua, ja hän huusi: "Uskokaa minua, Johannes, tuommoinen hän ei ole ollut vielä koskaan, ei elämäpäivänään, ja minä olen syypää…"
— "Niin, syypää sinä olet, ja lähde pois nyt! Minun kanssani sinä lähdet ja minun sinä olet! Tahdotko? Sinut olen löytänyt enkä ole sinua hakenut! ja nyt jäät minun luokseni ja tulet vaimokseni. Niin on Jumalan tahto".
Olisipa nyt ollut katsoa Avojalan silmiin!
Mutta ei ole vielä koskaan kuolevainen silmä täydellisesti nähnyt ukon-nuolta, ja jospa se kuinkakin lujana koettaisi sitä odottaa, sokaisee sen nuoli sittenkin; ja nuolia säihkähtää ihmisenkin silmistä, ja niitä et voi silmän rävähtämättä nähdä milloinkaan! vavahduksia on ihmismielessä, ja niitä et milloinkaan saa käsittäneeksi; ne leijuvat maailmoitse, niitä et saa kiinni.
Nopea ilon nuoli, jommoinen iskee siitä silmästä, jolle taivas aukee, oli välähtänyt Amrein kasvoilta, ja nyt peitti hän ne käsillään, ja kyyneleitä valui hänen sormiensa lomitse. Johanneksen käsi oli hänen päällään.