— "Kyllä minä vartioin ulkona", vastasi Johannes, "mutta parasta olisi, että lähtisimme kohta matkaan; mitäpäs sinulla täällä onkaan tekemistä?"
— "Pitää minun kaikin mokomin käydä Marannan luona. Hän on ollut minulla äidin sijassa, enkä ole häntä nähnyt tänään koko päivänä enkä ole voinut pitää hänestä mitään huolta, ja hän makaa sen lisäksi sairaana. Mutta mitäs mä aioin tehdä? Tule sinäkin sinne!"
He kulkivat käsi kädessä kuun valaiseman nukkuvan kylän lävitse. Lähellä synnyintaloaan pysähtyi Avojalka ja sanoi: "Katsos, tässä näin antoi äitisi minulle kaulakoristeen ja suuta".
— "Vai niin? Tuossa saat vielä ja vielä".
Autuaina syleilivät rakastuneet toisiansa. Pihlajapuu humisi siihen, ja metsästä kuului yörastaan laulu.
— "Kas niin, piisaa jo, tämä vielä, ja sitten mennään Marannan luo.
Herra Jumala! Kuinka iloiseksi hän nyt tulee!"
He astuivat yhdessä mökkiin, ja juuri kun Avojalka avasi oven, lankesi nytkin, niinkuin auringon säde ennen muinoin, leveä kuun säde kaakeliuunin enkelin kasvoille, ja nyt näkyi se vielä iloisemmin hymyilevän ja tanssivan, ja nyt huusi Avojalka kovalla äänellä: "Maranna! Maranna! Herätkää! Maranna! Onnea ja siunausta tuon teille! Herätkää!"
Eukko kohottihe vuoteellaan, kuun säde lankesi hänen kasvoilleen ja kaulalleen, hän avasi silmänsä ja kysyi: "Mikäs nyt? Mikäs nyt? Kukas minua huutaa?"
— "Iloitkaa, tässä tuon teille Johannekseni!"
— "Johannekseni!" huusi eukko kirkeästi. "Armas Jumala, Johannes poikani! Kuinka kauan … kuinka kauan … sin'olet minun, sin'olet minun, kiitetty olkoon Jumala tuhatkertaisesti, tuhannen tuhatkertaisesti! Voi lastani! Sinut näen tuhansilla silmillä ja tuhansin kerroin… Ei, anna kätesi tänne… Käy tänne! Tuolla kirstussa on huomenlahja… Ottakaa se huivi… Voi poikoani, voi poikoani! Niin, niin, hän on sinun… Johannes poikani! poikani!" Eukko alkoi nauraa katkotellen ja vaipui takaisin vuoteelle. Amrei ja Johannes olivat laskeuneet polvillensa vuoteen ääreen, ja heidän noustuansa ja kumarruttuansa eukon yli, ei Maranna enää hengittänytkään.