— "Voi Jumalani! hän on kuollut, ilo on ottanut häneltä hengen pois!" huusi Avojalka, "ja hän luuli sinua pojakseen. Hän kuoli onnellisena! Voi, mitenkä kaikki onkaan maailmassa niin järjestetty, voi mitenkä käykään täällä kaikki niin ihmeellisesti!" Hän vaipui jälleen vuoteen viereen ja itki katkerasti nyyhkien.
Viimein kohosi Johannes ylös, ja Avojalka painoi kuolleen silmät kiinni. Hän seisoi kauan Johanneksen kanssa hiljaa vuoteen ääressä ja sanoi sitten:
— "Minä käyn ihmisiä tänne. Ihmeellisen hyvin on Jumala tehnyt. Eukolla ei olisi ollut enää ketään, joka olisi hänestä huolta pitänyt, minun lähdettyäni, ja Jumala soi hänelle korkeimman ilon vielä viimeisellä hetkellä. Kuinka kauan, kuinka kauan hän oli odottanut tätä iloa!"
— "Tänään et kumminkaan saata tänne jäädä", sanoi Johannes, "senpä vuoksi lähdetään jo tänään pois".
Avojalka herätti haudankaivajan vaimon ja lähetti hänet mustan Marannan luo, ja hän oli niin ihmeellisesti tunnoissaan, että sanoi tälle kohta, että ne kukat, jotka kasvavat hänen entisellä akkunanlaudallaan, ovat istutettavat mustan Marannan haudalle, ja ettei unohdettaisi panna, niinkuin eukko aina oli halunnut, hänen päänsä alle hänen ja hänen poikansa virsikirjoja.
Järjestettyään kaikki, kohosi hän viimein, ojensihe ja sanoi: "kas niin! nyt on kaikki valmis: mutta anna anteeksi, hyvä mies, että sinun nyt oitis täytyy minun kerallani katsoa viheliäisyyteen, ja anna anteeksi myöskin, etten ole nyt semmoinen, kun oikeastaan soisin olevani. Näen kyllä, että kaikki on hyvä eikä Jumala olisi voinut paremmin tehdä, mutta pelko on minussa vielä kaikissa jäsenissäni, ja kuolema se on sittenkin kova asia, et usko, kuinka paljon olen ajatellut sitä seikkaa. Mutta nyt mä taas tahdon olla iloinen, olenhan onnellisin morsian maailmassa".
— "Totta puhut. Lähde nyt. Tahdotko istua kanssani hevosen selässä?" kysyi Johannes.
— "Tahdon kyllä. Onko tämä sama kimo, joka sinulla oli Endringenin häissä?"
— "Sama on".
— "Ja kas sitä uudistalokasta! Lähettää yöllä, ennenkuin sinun piti tuleman, Lauterbachiin kimoa hakemaan, saadakseen sinua tulemaan taloonsa. Hehei! hepo, käypä kotiasi jälleen", lopetti hän melkein iloisena, ja niin palasivat he ajatuksissaan ja tunteissaan takaisin tavalliseen elämään ja oppivat siitä uudestaan tuntemaan onnellisuuttansa.