16. Helkkyhepo.
— "Eihän tämä ole unta? olemmehan kumpikin valveilla, ja huomenna koittaa päivä, ja sitten taasen päivä ja tuhatkertaisesti?" Niin puheli Avojalka Luksille, joka oli jäänyt hänen luokseen, sill'aikaa kuin Johannes satuloitsi tallissa hevostaan. Nyt tuli tämä ulos, pani säkin hevosen selkään ja sanoi: "Minä istun tuohon ja sinä istut eteeni satulaan"
— "Mieluummin istuisin säkkini päällä".
— "Kuinka tahdot".
Johannes hyppäsi satulaan ja sanoi: "Kas niin, astupa nyt jalalleni, astu vakavasti vaan ja anna minulle kätesi", ja kepeästi hyppäsi hän ylös, Johannes nosti hänet, suuteli häntä ja sanoi: "Nyt voin tehdä sinulle mitä tahdon, sinä olet vallassani".
— "En minä pelkää", vastasi Avojalka, "sinä olet myöskin vallassani".
Ääneti ratsastivat he kylästä ulos. Viimeisessä talossa paloi valkea, siellä valvoi haudankaivajan vaimo Marannan ruumiin ääressä, ja Johannes antoi Avojalan itkeä hänen kyyneleensä.
Vasta silloin kun he ratsastivat Selja-ahon poikki, sanoi Avojalka: "Tuossa mä muinoin hanhia paimensin ja tuolla ma kerran annoin isällesi juoda tuosta kaivosta. Jumala suojelkoon sinua, pääronapuu, ja teitä kedot ja metsät! Tuntuu, kuin tuo kaikki olisi ollut pelkkää unta, ja suo anteeksi, armas Johannes, tahtoisinpa iloita enkä kumminkaan voi enkä saakaan, kun ajattelen, että tuolla mökissä makaa vainaja; synti on, jos iloitsen, ja synti on, jos en iloitse. Tiedätkös mitä, Johannes? Minä sanon, että vuosi on jo kulunut, ja sitten iloitsen; mutta ei, vuoden päästä on ihanaa ja ihanaa on nytkin, ja tänään juuri iloitsenkin. Nyt ratsastamme taivaasen! Voi mitä ajatuksia minulla oli tuolla Selja-aholla, että käki muka olisi kenties lumottu prinssi, ja nyt istun hevosen selässä ja olen suolaprinsessa. Onpa iloista minusta, kun nimitit minua suolaprinsessaksi; tiedän kyllä Haldenbrunnissa minua pilkkailtavan, mutta minun mielestäni on oikein, ettäs nimitit minua suolaprinsessaksi. Oletko kuullut satua: niin rakkaana kuin suola?"
— "Enpä ole; mimmoinen se on sitten?"
— "Oli kerran kuningas. Tämä kysyy tyttäreltään: kuinka rakkaana sinä pidät minua? ja siihen vastaa tytär: pidänpä sinua niin rakkaana … niin rakkaana kuin suolaa. Kuningas arvelee, olipa tuo tuhmasti vastattu, ja on vihoissaan siitä. Ei aikaakaan, niin jopa pitää kuningas suuret pidot, ja tytär laittaa niin, että kaikki ruoat kannetaan pöytään suolaamattomina. Tämä arvattavasti ei ole kuninkaan mieliin ja hän kysyy tyttäreltään: mitenkäs on tänään kaikki niin huonosti keitetty? ei maistu niin miltään; — ja siihen vastaa tytär: Senvuoksi, näette, että suolaa puuttuu. Ja enkös minä ollut oikeassa, kun sanoin pitäväni teitä niin rakkaana kuin suolaa? Kuningas myönsi sen ja sentähden sanotaan vielä tänäkin päivänä: niin rakkaana kuin suolaa. — Sen sadun mulle kertoi musta Maranna. Voi Jumala, hän ei voi enää kertoa! Tuolla mökissä lepää kuollut, ja kuules, tuolla livertelee yörastas niin onnellisena. Mutta pois ne mietteet! Tahdonpa olla sun suolaprinsessasi, Johannes. Saat vielä tuta sen. Niin, minä olen juuri onnellinen; aina Marannakin sanoi: Jumala iloitsee, kun ihmiset ovat iloisia, niinkuin vanhemmatkin iloitsevat lastensa tanssiessa ja laulaessa; tanssineet me jo olemme ja nyt lauletaan. Käännä nyt heposi tuonne vasemmalle metsään, — me käymme veljeni luokse, heillä on sysihauta tuolla tien vieressä, — Laula, satakieli! me laulamme kanssa!