"Satakielen soivan kuulen,
Syömmein halkeavan luulen;
Lennä, lintu, luoksein vaan,
Lennä mua neuvomaan!"
Ja he lauloivat kaikenlaisia lauluja, surullisia ja iloisia, lakkaamatta, ja Avojalka lauloi niin hyvin toista kuin ensimmäistäkin ääntä. Enimmin he kumminkin lauloivat sitä valssia, jonka mukaan he olivat kolmasti tanssineet Endringenin häissä, ja aina kun he lopettivat sen, kertoi milloin yksi, milloin toinen, kuinka hän oli muistellut kaukaista tuttuansa, ja Johannes sanoi:
— "Minun oli vaikea saada tätä valssia päästäni pois, sillä silloin tanssit sinäkin aina mielessäni. Min'en tahtonut vaimokseni palveluspiikaa, sillä täytyy sanoani sinulle, että minä olen ylpeä".
— "Se on oikein, semmoinen minäkin olen".
Nyt kertoi Johannes, kuinka kovin hän oli taistellut sydämmessänsä, mutta kuinka nyt on hyvin, sillä kaikki epäilys on jo ohi. Hän kertoi, kuinka hänet oli ensimmäisen ja toisen kerran lähetetty äitinsä syntymäseuduille morsianta etsimään; kuinka Avojalka, jonka hän oli kohdannut Endringenin kylän päässä, heti oli tunkeunut hänen sydämeensä, hän oli sen tuntenut ja sitten, kuultuaan hänen olevan palvelijan, lähtenyt pois sanomatta kuka hän on.
Avojalka vuorostaan kertoi Roselin kohtelusta Endringenissä, ja kuinka hän oli siellä ensikerran loukannut Avojalkaa sanoilla: "se on vaan meidän piika" ja puheenpäätteeksi sanoi Johannes: "Oikein päätä huikaisee, kun ajattelen, että olisi voinut käydä toisin. Mitenkähän olisi mahdollista, että kulkisin tässä kotiani jonkun toisen enkä sinun kanssasi? Mitenkä se olisi mahdollistakaan?"
Tyyneen tapaansa vastasi Avojalka:
— "Älä ajattele niin paljon, miten muka olisi saattanut käydä toisin, niin tai näin tahi noin. Hyvä on, niinkuin on, olkoon iloa tai murhetta, ja Jumala on niin tahtonut ja meistä riippuu asettaa asiat oikealle kannalle".
— "Niin", sanoi Johannes, "kun panen silmäni kiinni ja kuulen sinun noin puhuvan, niin tuntuu kuin äitini puhuisi minulle. Aivan niin olisi hänkin sanonut. Teidän äänennekin ovat niin yhdenlaisia".
— "Hän uneksii nyt kaiketi meistä", sanoi Avojalka. "Minä uskon sen lujasti". Ja totuttuun tapaansa, ollen oloperäisenkin elämän käsityksessä täytettynä kaikenlaisella kummallisuudella, josta hänen lapsuutensa oli ollut niin rikas, sanoi hän nyt: