"Ja se on varma. Minä olen kaikkein ihmisten parissa ollut mitä maan päällä löytyy, hienoimmasta valkoihosesta lukien aina mustimpiin villikansoihin. — Kumpiko teistä nyt tahtoisi vävykeni tulla?"
"Kumpikin rakastamme Annaa yhtä paljon", vastasi Salomon, "aina lapsuudesta saakka olemme sen tehneet ja luulenpa ettei siinä muutosta tapahdu."
"Mutta eihän tyttö voi teitä molempia ottaa, tiedämmä."
"Annamme hänen itsensä päättää", vastasi Salomon. "Se, jonka hän valitsee ottakoon onnensa vastaan, niin olemme keskenämme sopineet."
"No mitä vastaat sinä tähän, pikku Anna, kummanko sinä valitset?" kysyi Gunnar.
"Mitä voin siihen vastata?" lausui Anna, painaen päänsä rinnoilleen, samalla kun kyynelet valuivat hänen poskiaan pitkin. "Minä olen koko elämänikäni pitänyt teistä molemmista yhtä paljon. Te olette yhtä likellä mun sydäntäni, minkätähden siis tahdotte tehdä minua tuomariksi, ja kuinka saatan valita, kun edeltäpäin tiedän, että sen kautta teen toisen teistä onnettomaksi."
"Hänen täytyy kohtaloonsa tyytyä, Anna hyvä", vastasi Salomon.
"Niin hyvin kuin hän voi", jatkoi Jaakko.
"Annalla on oikein", lausui Gunnar miettivän näköisenä, "ei hän voi valita tässä kohden, sillä siihen häneltä puuttuu ymmärrystä. Minun tehtäväni se on. Mutta kun minä, niinkuin jo äsken sanoin, pidän teistä kumpaisestakin yhtä paljon, niin tulee meidän heittää arpaa. Tässä on kaksi olkea, joka saa pitemmän — —"
"Heittäisimmekö arpaa Annasta!" huudahti Jaakko.