"Koetelkaamme onneamme", vastasi Salomon, "kun toinen iloitsee, niin toinen suree, mutta toisin ei voi olla."
"Sinä lausut tuon merkillisellä äänellä", lausui Jaakko; "anna minulle kättä, veli; käyköön kuinka tahansa, mutta meidän ystävyytemme ja hyvä sopumme ei saa häiriintyä."
Salomon nyykäytti päätänsä antaessaan Jaakolle kättä ja lausui:
"Tässä meidän tiemme eroavat. Jää Jumalan haltuun, rakas Jaakko!"
Hän nosti pyssyn olkapäälleen ja astui Taivasvuorta kohden. Jaakko jäi seisomaan ja katseli hänen jälkeensä.
"En muista nähneeni häntä noin liikutettuna", ajatteli hän. "Hän valitsi Taivasvuoren tien, ja jätti minulle Silkkiporin, jossa eläimet enimmäkseen oleskelevat. Se on juuri hänen tapaistansa."
Näitä ajatellessaan poikkesi Jaakko tieltä ja seurasi metsässä niitä kierteleviä syvennyksiä, joita ennen aikaan joku virta tai maanjäristys tällä seudulla oli synnyttänyt, ja joiden jyrkät reunat aika oli tasoittanut kasvattamalla niihin korkean kerroksen kanervia ja mustikanvarpuja. Vähitellen, sen mukaan kuin hän joutui etäämmälle kävivät varjot synkemmiksi ja koska tuoreus metsässä enentyi; syvä, häiritsemätön rauha vallitsi ylt'ympäri.
Korkeiden puiden ja niiden tuuheiden lehtien välistä tunkeutui vaan muutamia auringon säteitä, jotka loivat hohtavan valon maahan punertavalle hiekalle, josta monessa kohden puun juuret pistivät esiin. Hyttiset surisivat, musta kottarainen istui viserrellen kuivettuneen saksantammen oksalla; tuo komea puu kuhmuisine oksineen josta valkoiset sammalet riippuivat alas maata kohden, oli kuin vanha uros, joka satuja kuuntelee. Kaikkea tätä katseli Jaakko, mutta ne eivät häneen mitään vaikutusta tehneet, hän vaipui ajatuksiin ja ihanat, iloiset unelmat valloittivat hänen mielensä. Kun hän viimeinkin niistä heräsi, oli aurinko jo laskeutunut likelle taivaan rantaa, hän kuunteli, hän vakoeli ja metsästäjän omituisella tarkkuudella hän selvitti jok'ainoan äännähdyksen, sitten hän rivakkaasti astui eteenpäin, parantaakseen sen, mitä viivyttelemisellään oli laiminlyönyt. Hän joutui pienen puron luokse, joka mutkitellen juoksi laakson poikki pienen järven rantaa kohden. Monessa kohden kätkeytyi puro viheriän sammalpeitteen alle ja ainoastaan ruohon ja kanervan tuore vihannuus todisti sen olemisesta. Keskellä laaksoa oli eräs sukuhauta, kumpu ei ollut suurempi eikä korkeampi kuin muutkaan, mutta täällä metsän synkeydessä, satavuotisten tammien varjossa oli se kummallisessa yhtäläisyydessä ympäristöllä vallitsevan aution hiljaisuuden, hämyn ja yksinäisyyden kanssa, — yksinäisyyden, joka vaatii ihmishenkeä tavallista syvempiin mietteisin. Kummun toisella puolen nousi hattu eräästä sysimiilusta. Vanhanpuoleinen mies istui kivellä selin aurinkoon ja sitoi kanervaluutia miilua vahtiessaan.
"Jumalan rauha, Sören Taifen! Oletko nähnyt mitäkään hirveä tänään?"
"Olen nähnyt pahempaakin kuin hirven", vastasi Sören, nostamatta silmiään työstä.