"Ei siitä vielä mitään ole päätetty", lausui Jaakko, samalla kun hän kääntyi, ja jälleen lähti metsään.
Kun hän oli hetken kävellyt eteenpäin, pysähtyi hän äkkiä; pyssyn laukaus kuului sieltä päin, mihin Salomon oli mennyt. Laukaus herätti kaiun vuoristossa. Ei ollut epäilemistäkään. Jaakko kävi kalman vaaleaksi.
"Salomon se oli, joka amput", kuiskasi hän ja kuunteli. "Minä siis olen menettänyt. Salomon ei ammu syrjään, varsinkaan hän ei sitä tänä päivänä tee, — ja Anna! — Suuri Jumala, minä rakastin häntä koko sydämestäni, mutta rakastaahan Salomonkin häntä, ja ihmiset sanovat Annan pitävän hänestä enimmän. Kyllä Salomon hänen onnelliseksi tekee, ja Annalle tulee hyvät päivät hänen luonaan. — En tahdo mennä kauemmaksi; ennenkuin minä takaisin ehdin, on hän jo Gunnarin luona. He istuvat Annan kanssa rinnakkain, käsikädessä, he ovat iloisia, ei kukaan minua muista. Minä kuitenkin hiivin alas metsänvartijan talolle, kenenkään huomaamatta." Hän heitti pyssyn olkapäälleen ja alkoi verkalleen astua kotia päin, suruunsa vaipuneena. "Minkätähden Anna aina oli niin ystävällinen minua kohtaan?" puhui hän itsekseen. "Paljon parempi olisi ollut, jos he olisivat minulta ovensa sulkeneet ja ajaneet minut pois; mutta hän kuunteli sanojani, ne olivat hänelle mieluisia. Niin kumminkin luulin."
Useita tuntia oli kulunut siitä, kun veljekset jahdille menivät. Astuessaan polkua pitkin metsänvartijan tuvalle, näki Jaakko Joulujärven välkkyvän puiden välistä, näki sen monet pienet, metsäiset saaret, joiden rannoilla lehväiset puut kuvastuivat järven tyyneessä vedessä. Järven toisella puolen kohosi lukemattomat kanervaiset kummut, niiden takana seisoi tuuhea metsä ja metsän tuolla puolen näkyi kirkko ja tuulimylly korkealta mäeltä. Ilta-aurinko vuodatti lännestä kultaisen valonsa yli maan ja veden, ja vieno tuulen henki saattoi Joulujärven kirkkaalle kalvolle hienoja väreitä. Mutta Jaakon synkkää mieltä ei tällä hetkellä luonnon ihanuuskaan voinut lieventää.
Metsänvartijan kartanolla vallitsi kuoleman hiljaisuus. Vaaleanharmaa savu nousi takanpiipusta, alhaalta laaksosta kuului Matin laulun hyrinä; hän ajoi karjaa kotiin. Jaakko hiipi lähemmäksi, pysähtyi ja kuunteli. Hän kuuli ainoastaan oman sydämensä tykytyksen, oman läähättävän hengityksensä. Tultuaan aidan luokse, väisti hän edestään puun oksat ja aukosta, joka siten syntyi, saattoi hän katsoa ikkunaan. Anna istui pöydän päässä, nojaten päätänsä käsiin. Vähän loitompana virui Gunnar pitkällään penkillä, miettivän näköisenä, silloin tällöin puhaltaen paksun savun piipustaan. Ei kumpikaan toistansa puhutellut. Äkkiä tämä näky muuttui. Vahtikoira haukkui. Jaakko aikoi vetääntyä pois, samassa nosti metsänvartija päätään ja huomasi hänet. Hän huudahti hämmästyksestä.
"Noh, tuolla viimeinkin on metsämiehemme."
"Kumpiko heistä?" kysyi Anna vaaleten, samalla kun hän nousi ja katsoi osotettuun suuntaan.
"Arvaa!" lausui Gunnar.
"Jaakko?" kuiskasi Anna.
Jaakko parkaisi, hyppäsi aidan yli ja syöksi huoneesen. Anna peräytyi muutaman askeleen hämmästyksestä, nähdessään Jaakon riutuneen katsannon.