"Salomon, missä on Salomon?" kysyi Jaakko.
"Mistä minä sen tiedän. Sinä mahtanet sen parhaiten tuntea", vastasi metsänvartija.
"Eikö hän vielä ole täällä käynyt?"
"Ei, kissa vieköön, olekaan, mutta heti kun laukauksen kuulin, arvasin sen olleen sinun pyssystäsi ja odotin sinua tulevaksi."
"Voi, erehdys se oli", vastasi Jaakko murheissaan. "Minä en ole ampunut, vaan kun laukauksen kuulin, arvasin Salomonin paremmin onnistuneen ja palasin siis tänne. Luulin jo hänen ennättäneen takaisin, mutta varmaan hän tuossa tuokiossa palajaa."
Tätä lausuessaan puhalsi Jaakko ruudin sankista ja pani pyssyn naulaan.
"Vai niin, Salomon siis vävykseni pääseekin", lausui Gunnar, heittäytyen taas pitkälleen niinkuin ennenkin, "no sitäpä juuri ajattelinkin, sen saattoi hänestä jo nähdäkin. Kuule, anna minulle tulitikku tuolta seinältä, te'e niin hyvin."
Jaakko antoi hänelle tikun, istui sitten penkin päähän ja entinen hiljaisuus vallitsi taaskin tuvassa. Anna istui pöydän luona; hänen suurissa silmissään oli kummallisen lauhkea ja surullinen katse, joka kerran kun hän ne loi Jaakkoon.
"Olisi kaiketi jo aika toimittaa minulle jotakin illalliseksi!" puhkesi viimein Gunnar puhumaan. "Sytytä kynttilä, lapsi, ja tuo minulle ruokaa."
Samassa tuli Matti juosten kartanolle. Hänen tavaton kiireensä merkitsi jotakin erinomaista, Gunnar nousi ylös ja odotti häntä ikkunassa.