"Isäntä!" huusi mies, "Isäntä, oletteko kummempaa kuullut?"
"Noh, mitä nyt on tapahtunut?"
"Toinen kaksoisista on ampunut suuren elukan."
"Sen minä tiedän, pöllö! Sitäkö sinä läähätät?"
"Sitä, sillä elukka on tuolla tien vieressä vanhan omenapuun edessä ja pyssy sekä ruutisarvi ovat lasketut sen päälle."
"Mitä sanot? — Mene heti tuomaan se tänne, tai odota, minä tulen sinua auttamaan. Tiesinhän, että jahtimestarin piti saaman otuksensa illaksi, minä en ole sanani syöjä."
Hän läksi ulos. Jaakko istui yhä nurkassaan, hiljaisena ja umpimielisenä, ikäänkuin ei olisi asia vähääkään häntä liikuttanut. Anna ei silmiään hänestä kääntänyt, mutta Jaakko ei näyttänyt sitä huomaavan.
"Nyt vasta ymmärrän, mitä Salomon tarkoitti sanoillaan", kuiskasi hän matalalla ja vapisevalla äänellä: "Kun toinen hymyelee, silloin toinen suree."
Anna lähestyi häntä ja kietoen kätensä Jaakon kaulalle, lausui hän:
"Taivaan Jumala meitä kumpaakin varjelkoon." Sitten hän lähti kyökkiin valmistamaan Gunnarin illallista.