"Et siis ole nähnyt Salomonia?" kysyi Gunnar, palatessaan tupaan; "hän varmaankin oli väsynyt ja antoi jonkun toisen kantaa saaliin tänne, sillä välin kun hän itse meni kotiinsa syömään ja lepäämään. — Niin nyt saat mennä, milloin vaan tahdot, Jaakko hyvä; ja sano Salomonille terveisiä, ja sano myöskin, että minä kyllä pysyn sanassani, hän saa tulla koska vaan tahtoo, Anna on valmis."
Jaakko nousi, kätteli Gunnaria jäähyväisiksi ja loi silmänsä Annaan.
"Hyvää yötä metsänvartija!" lausui hän. "Hyvää yötä pikku Anna! Nukkukaa levollisesti!" Sen sanottuaan hän lähti talosta.
Seuraavana aamuna varhain nähtiin Jaakko taaskin metsänvartijan talossa.
"Pelkään Salomonille jotakin tapahtuneen", hätäili hän; "emme ole häntä nähneet sittenkuin eilen erosimme, eikä kukaan tiedä mihinkä hän on joutunut. Luulimme hänen menneen alas Ryyhyn tädin luokse, mutta kun lähetimme sinne kuulemaan, ei häntä ollutkaan siellä."
"Noh, mitäs siitä", hymyeli Gunnar; "kyllä nälkä porsaan kotia tuo."
Mutta Gunnar erehtyi. Salomon ei tullutkaan. Häntä haettiin joka paikasta, metsästä ja rannikoilta, kuulutettiin kaikissa kirkoissa likitienoolla, mutta apua ei ollut mistään; Salomonia ei takaisin kuulunut, eikä hänestä minkäänlaista tietoa saatu.
Niin kului pitkät ajat. Jaakon suhde Annaan oli entisellään; joka päivä hän kävi tytön luona. Annan ääni soi kuin illalla soiton sävel nuorukaisen korvissa, hänen katseensa oli kuin auringon säde, joka elähytti koko olemisen. Mutta aina tuosta onnettomasta illasta saakka välttivät kumpikin, ikäänkuin suostumuksesta, puhua sanallakaan keskinäisestä rakkaudestaan; kadonneen veljen muisto teki mitättömiksi kaikki tulevaisuuden toivot ja riennot. Sitä paitse oli Gunnar eräänä päivänä lausunut Annalle: "Sinä olet Salomonin kihlattu morsian siksi kuin hänestä tietoja tulee; minä olen antanut hänelle lupaukseni ja pidän myöskin sanani, sentähden varoitan sinua antamasta Jaakolle minkäänlaista toivoa enemmän sanalla kuin käytökselläkään; hän olkoon sinun ystäväsi, veljesi, mutta ei muuta."
Anna totteli; hän oli lapsuudesta saakka elänyt orjuudessa, eikä se hänestä enää rasittavalta tuntunut; hän oli tottunut noudattamaan toisen tahtoa ja sentähden hän ei nytkään antanut omalle tahdolleen valtaa. Jaakko ja hän olivat sitä paitse ymmärtäneet toisensa mitään välipuhetta pitämättä. Jaakko kävi yhä Gunnarin talossa; keväisin hän kynti pellon ja syksyisin hän seurasi Gunnaria metsästysretkillä; Gunnar otti vastaan kaiken palveluksen hänen puoleltaan luonnollisena asiana. "Työ on nuorille terveellistä" lausui hän, "me vanhat saamme sillä välin vähän levähtää. Kun he pieniä olivat saimme me raataa heidän tähtensä."
Noin vuosi jälkeen Salomonin katoamisen tuli eräänä iltana metsänvartijan luokse eräs kylänkulkukauppias. Hän laski tavaransa oven suuhun ja tervehti Annaa Gunnaria ja Jaakkoa ikäänkuin vanhoja tuttuja. Hän oli pitkä ja solakka mies, silmät pienet, vilkkaat ja kavalat, iho rokonarpinen; muuten oli hän valkotukkainen, kohtelias, iloinen ja huomaavainen kaikkia kohtaan.