"Paina puuta, Mikko Hollesen", lausui Gunnar, "ja kerro kuinka voit."
"Vähän niin ja vähän näin tänlaisina aikoina", vastasi kauppias. "Mutta teiltä luutnantti et tarvitse vointia kysyä, koska vuosi vuodelta näytätte vaan nuoremmalta ja samoin on myöskin Anna-neiden laita."
"Minkätähden te minua luutnantiksi kutsutte?" kysyi Gunnar ystävällisimmällä hymyllään, "sotamiehenä tosin olen ollut, mutta en siinä virassa ylennyt kersanttia korkeampaan arvoon."
"Ettekö tosiaankaan? kun tässä tuonoin puhelin kontrollinpanijan kanssa tuolla alhaalla Kouluporissa, tiedättehän, tuon vääränenän, niin hän sanoi palvelleensa teidän kanssanne ja vannoi, ettei koko rykmentissä ollut toista niin urhoollista kuin te olitte sodassa."
"Saattoipa hän olla oikeassakin", arveli Gunnar, "mutta istu puulle Mikko ja pane piippuun sillä välin kun Anna meille hankkii jotakin ryypättävää, niin kerron kuinka ennen sodassa tappelin."
Mutta kylänkulkukauppias ei antanutkaan Gunnarille suun vuoroa; hän otti tavara-laukkunsa esiin, aukaisi hihnat ja levitti läsnäolevain ihailtavaksi loistavia tavaroitaan; sitä tehdessään hän lakkaamatta puheli:
"Ajat ovat todellakin huonot, mutta minkäpä sille tekee? Luutnantilla on huolettomampaa kuin monella muulla, ja se onkin kohtuullista, sillä kun ihminen on niin urhoollisesti itsensä käyttänyt kuin te, on pannut alttiiksi henkensä ja jäsenensä, ansaitsee hän toki rauhassa nauttia huolettomia päiviä vanhana ollessaan. Sepä onkin mainiota tupakkaa, — ah, kuinka hyvä haju siinä on! — Tässä on minulla kartuusi, joka on juuri samaa lajia, ehkäpä vielä hiukan hienompaakin. Jos panisimme sen tuonne erikseen. Minä myön sen vallan pilkkahinnasta. — Niin, mitä neiti Anna sanoo tänlaisesta silkkinauhasta? Se vasta kaunistaa, kun sen kaulaansa panee. Maaherran rouva tuolla Beilessä osti koko kimpun samanlaista nauhaa ja kehui ettei hän Lyypekissäkään ollut niin kaunista nauhaa nähnyt. Pannaanpa tuolille syrjään tämäkin niin kauaksi. — Kyllä nyt on ollut oikein painava ilma näinä aikoina, mutta ei suinkaan kuumuus luutnanttia juuri rasita, te vaan käyskentelette edes takaisin vilpoisessa metsässänne; toista on meidän raukkojen, jotka maantietä saamme marssia. — No, mitäs Jaakko sitten arvelee noista komeista kellonvitjoista? Niin hienoa ja kaunista työtä ne ovat, nähkääs vaan, ettei itse pormestarillakaan vertoja ole. Ja ne ovat kultaketjuja paremmat, sillä ne ovat vanhemmat ja maksavat paljoa vähemmän. Eräs venäläinen prinsessa Horfenissa osti tässä tuonoin minulta kahdetkin tänlaiset, itselleen toiset, toiset kullalleen; ja sitten hän taputti minua olkapäälle ja sanoi: 'Sitten minä mahdan Matti olla, jos kellään on niin kauniita tavaroita kuin tuolla Hollesenin Mikolla.' — Noh, tuleekos kauppaa Jaakko? Minä tiedän erään kauniin tytön, joka mielellään ottaisi ne lahjaksi. Vai mitä luulet? — Niin tosiaankin, saanko toivottaa onnea, sillä kaiketi Jaakko nyt viimeinkin on kihlannut armaansa?"
"En minä ole kihloissa", vastasi Jaakko.
"Eikö?" pitkitti kauppias katsoen hymyellen Annaan, "luulin kuitenkin täällä olevan erään —" Gunnar keskeytti hänen lausuen:
"Jos tuolla tarkoitatte tytärtäni, niin voin teille ilmoittaa, taikka ehkä olette sen kuulleetkin, että hän on toiselle luvattuna."