"En sanaakaan ole siitä kuullut, luutnantti. Kenelle pikku Anna siis on luvattu?"
"Hänen olen luvannut Salomonille, Jaakon veljelle, mutta siitä emme nyt puhu sen enempätä."
"Kuolema ja kadotus!" huusi kauppias ja löi käsiään yhteen; "mikä minulta muistin vei; onhan minulla teille terveisiä Salomonilta."
"Salomonilta?" huudahti Anna vapisevana ja kalmanvaaleana.
"Veljeltäni? — Mitä sanotte?" huusivat Jaakko ja Gunnar.
"Niinpä todellakin", vakuutti kauppias tyytyväisesti hymyellen; "minulla on häneltä sekä terveisiä että kirje."
"Mutta kertokaa jo kauppias enemmänkin!" huusi Gunnar maltittomasti.
"Kyllähän se pian on kerrottuna. Minä tapasin häntä viime kesänä Vousildin kirkon luona. Voi herran tähden sentään kuinka kalpea ja laiha hän oli. Hän sanoo minulle: Jumalan rauha ja hyvää päivää Mikko Hollesen, minnekä matka tällä kertaa? — Pohjoiseen päin, vastaan minä, pohjoiseen päin, Salomon kaksoisveli. — Tuletteko menemään Silkkiporin tienoolle? — Saattaapa pian niinkin käydä, vastaan minä. — Ehkäpä sitten teette minulle sen hyvän työn, että viette kirjeen minulta metsänvartijalle, taikka tuota, luutnantille, aion sanoa. Tulkaa kanssani tuonne rouviin saamaan vähän einettä, niin kirjoitan kirjeen sillä aikaa valmiiksi. — Niin, luutnantti, näemmä, katselee tätä puukkoa, se on puhdasta englantilaista työtä, leikkaa pahemmin kuin hammastauti, kun varteen puhaltaa, soi se kuin kauniin soittokone, ja sitten sillä saattaa porsaitakin rengastaa; lienee parasta, kun panen sen tuonne kartuusin viereen? — No niin, me menimme yhdessä rouvitupaan, minä söin sillä välin kun hän kirjotti, ja sitten hän antoi minulle kirjeen ja taalarin rahaa päälliseksi, sillä ahne ei Salomon koskaan ole ollut, se täytyy myöntää. Kuinka kauas Salomon aikoo matkata? minä kysyin — Se on pantu kirjeesen, vastasi hän. Jumalan haltuun Mikko! viekää terveisiä kotipuolelle minulta, niin he varmaankin ostavat teiltä koko joukon kauniita kapineita. — Sitten me toisistamme erosimme."
Puhuessaan oli kauppias ottanut nahkasen laukkunsa esiin, jonka eri kätköjä hän tarkastelee.
"Minulla oli silloin aikomus tulla suorastaan Silkkiporiin", pitkitti hän, "mutta silloin sain myrkkyä ja noituusta vasempaan jalkaani, josta kaiketi olette kuulleet kerrottavan; se ajettui ja paisui ja tuli viimein niin suureksi kuin lehmän maha. Mun täytyi jäädä Frederitsiin tätini luokse, joka on vaimo parantamaan noitumatautia, ja hän kun luki sanat, niin kerrassa minä paranin. Mutta mihinkä kummaan olenkaan sen kirjeen pannut. Kun oikein ajattelen, ei hän tainnutkaan antaa minulle mitään kirjettä, ei totta toisen kerran antanutkaan, hän sanoi vaan: — mutta nähkääs, tässä se kumminkin on; lakkaus on auennut aikojen kuluessa, mutta vannonpa autuuteni päälle, etten sanaakaan ole sen sisällyksestä lukenut. Jumala minua varjelkoon semmoisesta! olkaa niin hyvä; onko oikein? 'Neiti Anna Gundersenille.'"