Anna oli tykkänään muuttunut. Alussa hän kuumeentapaisessa ahdistuksessa kuunteli kauppiaan kertomusta, kipinä joka kauan oli kytenyt, leimahti tuleen; mutta Anna oli tottunut malttamaan mieltänsä, hetkisen taistelon jälkeen oli hänen sydämensä jälleen rauhoitettu; jännitetyllä huomiolla hän kuitenkin seurasi jok'ainoata kauppiaan sanaa. Kun tämä tarjosi hänelle kirjettä, sieppasi sen Gunnar, lausuen:
"Antakaa tänne, minä sen ensiksi luen."
"Isäni", lausui Anna hiljaisella, lempeällä äänellään, "kirje on minulle."
"Mikä sitten, sinä hupakko? En toki luulisi tyttären isältään mitäkään salaavan. Saattaisihan siinä olla jotakin sopimatonta. — Haepa lasisilmäni, — Jaakko, etsi sinä myöskin. — Odottakaa hiukan! Täällähän ne ovatkin taskussani."
Hän nousi seisoalleen ja vei kirjettä kynttilää kohden. Jaakko ja Anna katselivat häntä äärettömässä mielen ahdistuksessa. Kauppias hieroi myhäellen käsiään.
"Tässä on nyt ilta kulunut tuota asiatani toimittaessa", lausui hän, varmana siitä, että hän kertomuksellaan oli pääsnyt talonväen suosioon. "Minä olen sitä paitse oikein väsynyt, kun täytyi tehdä niin suuri kierros, tullakseni tänne ylös. Saisinko kenties jäädä tänne yöksi, herra luutnantti."
Metsänvartija nyykäytti päätänsä, nostamatta silmiään kirjeestä, johon hänen huomionsa oli kiintynyt. Salomon ei pitkältä ollut kirjoittanut, mutta Gunnaarilta meni paljon aikaa sen lukemiseen, ja päähän päästyä näytti hän miettivän sisältöä.
"No en kummempaa ole kuullut!" lausui hän vihdoin.
"Mitä siinä on? — Lue, isä kulta, lue!" rukoili Anna.
"Luulen varmaan pojan olevan järjeltään", pitkitti Gunnar, "Ei koko kirjeessä ole päätä eikä pontta." — Taaskin hetken tukala äänettömyys. — "Se nyt kumminkin on varma", huudahti hän viimein juhlallisella arvoisuudella, pannessaan kirjettä kokoon, "ettei Salomon ikänä tule vävykseni. Nyt se on päätetty. — Tuossa on, lapseni, koeta, jos siitä saat selvää."