Anna otti kirjeen, hänen kätensä vapisivat, kun hän piti sitä kynttilää kohden ja luki:
"Sinä erehdyit silloin, kun sanoit pitäväsi meistä molemmista yhden verran, sillä niin ei asian laita suinkaan ollut! Sitä olin jo ennenkin aavistanut, mutta kun näin katseen, jolla seurasit veljeäni meidän metsästysretkelle lähteissämme, silloin tiesin varmaan sinun ainoastaan häntä rakastavan. Minä lähden nyt pois mailmaan; luultavasti emme enää toisiamme tapaa, mutta älkää sitä surko, sillä teidän onnenne tähden sen ainoastaan teen. Jos olisin ennemmin lähtenyt, olisin säästänyt sinulta paljon huolta. Voi hyvin, pikku Anna, muistele minua joskus. Jumalan haltuun jätän teidät molemmat!"
Kun Anna oli kirjeen lukenut, hyrähti hän itkuun ja lähti ulos tuvasta.
"Se oli oikein tuhmasti tehty Salomonilta", tuumi Gunnar. "Hittoako hänen tarvitsi matkalle lähteä? Olinhan sanonut, että joka ensimmäisen otuksen toisi, hän saisi Annan omakseen; kyllä Anna olisi ruvennut häntäkin rakastamaan, kun vaan olisivat naimiseen tulleet. Vai mitä luulette Mikko Hollesen?"
"Kaiketi se niin olisi käynyt, herra luutnantti!" vastasi kauppias.
Levottoman ja unettoman yön jälkeen tuli Jaakko varhain seuraavana aamuna metsänvartijan asunnolle. Anna istui tuvassa tavallisella paikallaan kellon luona.
Hän oli hyvin kalpea, mutta tervehti Jaakkoa ystävällisesti niinkuin ennenkin. Kauppias oli vielä talossa, hän koki käyttää hyväkseen kaiken edun, johon tärkeä uutisensa häntä oikeutti.
"Ilma näyttää niin sateiselta tänään", lausui hän, "parasta kun odotan täällä siksi kun näen, jos siitä päivän päälle selviää."
Gunnarin katsanto oli juhlallinen; heti ensi silmäyksessä näkyi, että hän oli tehnyt jonkun painavan päätöksen. Varmaankin hän oli Jaakkoa odottanut, sillä tämän tultua hän kohta lähti ulos ottaen nuorukaisen mukaansa.
Vähän matkaa metsänvartijan asunnosta alkoi metsä. Gunnar meni sinne, istui kaatuneelle, sammaltuneelle puunrungolle ja sytytti piippunsa.