Koko tupa kajahteli naurunhohotuksista. Opettaja koki kaikella tapaa selvemmin puolustaa mielipidettään, mutta ei päässyt sitä enää oikein tarkalleen selvittämään. Se oli kaikille aivan mieleen, että liian totinen puhe viimein oli kääntynyt lystimmälle polulle. Sen verran hän vaan sai lausuneeksi, ett'ei millään muotoa tahtonut panna lapsia nautojen kanssa samalle tasalle.
"Siitä ei puhettakaan," sanoi Hukkanen, "olettehan antaneet suuta Väistön Jussille, sitä ei tehdä eläville. Mutta nyt minusta näyttää niinkuin olisin saanut kolminkertaisen vakuutuksen siitä, että eläinrääkkäys-yhtiöistä lähtee yhtä paljo lisää, kuin jos sitoo kanoilta pyrstön pystyyn: ne pitävät sitä ilmankin kohti taivasta." Lystillisyys karttui nyt karttumistaan, kompasanoja lasketeltiin joka haaralta lakkaamatta ja tarkoin punnitsematta. Opettaja ei ollut sillä tuulella, että olisi mennyt muiden mukiin, päin vastoin tuli hän sydämensä pohjaa myöten pahoillensa, ja läksi pian pois keskievarista.
Toisena päivänä, joka oli lauantai, kävi opettaja koulun johtokunnan jäsenten luona, mutta ei tavannut ketään kotona. Viimein läksi hän entisen opettajan luo, ja häntä neuvottiin tien ääressä olevaan puutarhaan. Puutarhan takapuolelta, humaliston luota kuului puhetta. Opettaja astui sinne, näki siinä kaksi miestä ja sanoi lakkiansa kohottaen:
"Saisinko tavata koulumestaria?"
"Meitä on tässä kaksi yhden sijassa, he, he, he," sanoi vanha mies, joka paitahihasillaan piti lapiota kädessä.
"Minä tarkoitan entistä opettajaa."
"Minä se olen, ja tämä tässä on kreikan-uskoisten opettaja he, he," vastasi ukko viitaten vieressään seisovata.
"Hupaista tavata teidätkin tässä. Emmekö jo eilen liene toisiamme nähneet?"
"Kunko Hukkasen kanssa puhelitte?"
Vanhus heitti lapion pois, otti piipun suustaan, tempasi, takkinsa ja tahtoi sen pukea päälleen; mutta ystävämme esteli häntä.