"Eihän meidän kesken kursailemista tarvitse," sanoi hän, "oommehan virkaveljeksiä, minä olen uusi opettaja. Teidänkö omanne tämä puutarha on?"
"He, he, kenenkäs muuten?" vastasi vanhus; kaikkia hänen puheitansa seurasi kumakka, rinnan pohjasta tuleva nauru. "Terve tultuanne Karjalaan," jatkoi hän, antaen tulijalle kättä; tämän mielestä oli niinkuin olisi tarttunut oven rautaiseen ripaan, niin kovalta se tuntui.
Venäjän-uskoinen opettaja seisoi siinä neuvotonna, hieroen käsiänsä, eikä tietänyt, pitikö antaa vasta tulleelle kättä vai ei. Viimein hän kuitenkin astui esille, ojensi kättä ja sanoi erittäin ystävällisesti: "tulkaa terveenä." Vieras sanoi:
"Te voitte varmaan antaa mulle hyviä neuvoja, miten olla, kuin eleä; minä olen täällä niin peräti äkkinäinen."
"Sen minä voin hyvin arvata," virkkoi kreikan-uskoisten opettaja, "minäkin saavuin tänne vaan pyhän sinodan määräyksestä, enkä tuntenut yhtään sielua. Usein toivoin, että olisin saanut jonkun aikaa olla täällä tuntemattomana tullakseni tarkalleen tuntemaan vanhempien luonteet, sillä ilman vanhempien avutta ei voi lapsiin mitään vaikuttaa, sen tiedätte hyvinkin. Minulla oli senkin puolesta hankalampi, kun minun täytyi alusta alkain perustaa säännöllistä koulua, josta venäjän-uskoisilla siihen aikaan ei vielä ollut aavistustakaan. Minusta tuntui ensi aikoina, niinkuin olisin ollut toiseen maailmaan lumottuna."
"Niin, pian annoitkin lumota itsesi ja nait koko paikkakunnan kauniimman tytön, he, he, ja se, se olikin oikein," vastasi vanhus. Kääntyn meidän tuttuumme jatkoi hän: "Pitääpä teidänkin naida tyttönen meidän pitäjästä."
Ystävämme kavahti niin säikähtyneenä taaksepäin, että polki hyvin silitettyyn kukkaispenkkiin: hänestä tuntui ikäänkuin kaikki olisi ruvennut yhteen liittoon häntä parittaakseen. Pyydettyään anteeksi tekemästänsä vahingosta, virkkoi hän:
"Minä tarkoitin neuvoa pyytää, mitenkä käyttäytyä vanhempia ja lapsia kohtaan."
"Hyvin ankarasti vaan," sanoi vanhus, taaskin tasoittaen tallattua paikkaa. "Uudesta koulumeiningistä minä en ymmärrä mitään, siinä kysytään lapsilta: kuka on tuolin tehnyt? niinkuin sitä ei jo tietäis itsestään; siinä äännetään änkytetään p. k. l. m. niinkuin mykät, aapista ei enää olekaan."
"Oikein ankarastiko siis?" vastasi ystävämme kääntäen puheen toisaanne.