Jop' on laulu loppununna,
Virsi vieno vierähtännä:
Tuolla hiironen hitserti,
Sen on näppihin nipistin.
Veiin veihen, riisun rauan,
Päästän hiireltä hipiän;
Kaivan silmän, kaivan toisen:
Siin' on silmitön sikiö.
Tämä "ilkeys" suututti opettajaa. Mutta ei hän vieläkään tietänyt, mitä tämä kaikki merkitsi, ennenkuin entinen lukiolainen Aleksanteri liittyi poikaparveen; sillä vaikka tämä oli jo nainut mies, oli hän kuitenkin ensimmäisenä kaikissa vallattomissa kepposissa. Hän lisäsi nyt uuden värsyn, jota usein kerrottiin:
Sy sy Sysmässä siinnyt ja syntynyt oon,
Sisus siitä mull' ylpeä on;
Voi voi voisinko kääntyä takaisin,
Oisin omalla oksallain.
Nyt huomasi opettaja, mitä nämä yhteenliittäytymiset merkitsivät, ja hän suri syvimmässä sydämessään sitä, että nämä ihmiset, joille hän soi ainoastaan hyvää, kohtelivat häntä niin pahalla tavalla. Sisässä opettaja oli suruissaan, mutta ulkona karttui ilo karttumistaan. Silloin hän kavahti pystyyn, tahtoi astua ikkunan luo ja puhua muutamia viisaita sanoja: mutta onneksi sattui hänen silmänsä viuluun, hän otti sen seinältä ja soitti höläytti Sysmän laulun nuottia suoraa päätä. Alaalla kuunneltiin ääneti, ei kuulunut sieltä muuta kuin estettyä naurunhikerrystä; mutta pian alkoi laulu uudestaan ja opettaja soitti viulullaan sen mukaan, vaikka kuinka usein olisi aloitettu.
Viimein astui hän ikkunan tykö ja sanoi ulospäin:
"Kas niin, oikeinko minä tämän tein?"
"Oikein," kaikui yleinen vastaus, ja siitä illasta asti pääsi opettaja tätä laulua kuulemasta, sillä nyt tiedettiin, ett'ei se häntä enää harmittanut.
Siitä ajasta asti alkoi myös opettaja olla ystävällisempi ja puheliaampi käytöksessään kansaa kohtaan; hän huomasi itsellään olevan ei ainoastaan koulussa, vaan myös sen ulkopuolella velvollisuuksia niitä ihmisiä kohtaan, joiden kanssa hän eli yhdessä.
Tämän päätöksen täyttäminen tuli hänelle piankin palkituksi runsaassa määrässä.