Muutamana sunnuntaina kirkosta päästyä näki hän, kylän kautta astuessaan, erään talon edustalla istuvan vanhan vaimon, jonka kädet olivat ristissä ja jonka pää vapisi; hän sanoi ystävällisesti:
"Hyvää päivää! Auringon paisteessa on teidän hyvä istua, eikö niin?"
"Jumal' antakoon, on kyllä, vieras kulta," vastasi tämä, päätänsä nykytellen. Opettaja jäi seisomaan.
"Te olette jo monta kesää nähneet," sanoi hän.
"Kahdeksan kahdeksatta, on sitä hyvä kappale aikaa eletty; seitsemänkymmentä ajastaikaa on ihmisen ikä, sanotaan raamatussa. Usein minusta tuntuu niinkuin kuolema olisi minut unohtanut; vaan kyllä Luoja minut korjaa, kun aika tulee; hän kyllä tietää, ett'en minä häntä pakene."
"Te kuitenkin yhä vielä näytte olevan hyvissä voimissa".
"En suinkaan — rintaani ahdistaa — mutta tämä tekee hyvää," vastasi hän näyttäen harmaita lankoja, jotka hänellä olivat sidottuna kumpaisenkin käsivarren ympäri, niin että suonet olivat pullistuksissa.
"Mitäs nuo sitten ovat?"
"Ka, nämä on puhdas neitsyt punonut aamulla varhain, syömättömällä suulla ja on sitä tehdessään lukenut kolme isämeitää. Jos ne sitoo käsivarren ympäri ja silloin lukee Herran rukousta yhdeksän kertaa, niin heittää ahdistamisen, — minua niin kovasti ryvittää," sanoi hän rintaansa osoittaen, ikäänkuin sillä selittäen syyn katkonaiseen puheesensa.
"Kuka sitte on langat punonut?" kysyi opettaja.