"Kah, minun poikani tytär, Katri, ettekö häntä tunne? Ketä te sitte olette?"
"Minä olen uusi opettaja."
"Ettekä tunne Katistani, vaikka hän on kirkonparvessa laulamassa. Mitkä ihmeen ajat nämä ovat, kun opettaja ei enää tunne parvilaulajoita. Minä olen myös ollut parvilaulajana, vaikk'ei sitä enää voi kuulla ryvitykseltäni: ja pulska tyttö minä olin: ei minun tarvinnut hävetä näköäni. Mutta 'Ei ole ajat niinkuin oli ennen, Entiset ajat on olleet ja menneet.'"
"Te kai hyvin rakastatte poikanne tytärtä?"
"Kuinkas muuten: hän on kaikista nuorin. Ohho! Kati kultani on niinkuin vanhan ajan ihmiset; hän nostattaa ja makauttaa minua eikä päästä pahaa sanaakaan: kernaasti soisin hänelle, että pian kuolisin, sillä hänen täytyy olla niin paljo kotona minun tähden; ja kun olen kuollut, niin tahdon vasta oikein rukoilla hänen puolestaan taivaassa."
"Taidatte paljon rukoilla?" kysyi opettaja, istuen penkille mummon viereen.
"Niin, mitä minä parempaa voin tehdä? Työstä ja puuhasta ei tule enää mitään."
"Onko teillä enemmän lapsenlapsia?" kysyi opettaja.
"On vielä viisi ja neljätoista lapsenlapsen lasta, ja Aleksanterille tulee pian viidestoista. Ettekö tunne häntä. Hän on myös kouluja käynyt, mutta on aika rasavilli; vaikk'ei mulla ole mitään valittamista, sillä minulle hän on aina hyvä."
Yht'äkkiä tuli talon takaa näkyviin tyttö, jota lumivalkoinen kana seurasi aivan likeltä. "Onko teillä hyvä olla, mummo?" kysäsi tyttö ohi mennessään, ja tuskin ylös katsahtaenkaan. Opettaja niin hämmästyi tytön ilmautumista, että hän kavahti seisaalleen ja tarttui lakkiinsa.