"Oliko se teidän poikanne tytär?"
"Oli kyllä."
"Sepä pulska neitonen," sanoi opettaja.
"Eikö se ole siivo tyttö? Vanha Yrjö seppä sanoo hänelle aina, kun tulee kylällä vastaan, että tyttö on aivan mummonsa näköinen. Yrjö seppä on ainoa niistä nuorukaisista, joiden kanssa minä olen tanssinut, joka vielä on elossa; mutta nyt on niinkuin olisimme tuhat virstaa toisistamme, hän istuu tuolla keskellä kylää eikä voi tulla minun luokseni, enkä minäkään pääse hänen tykönsä; totta meidän täytyy odottaa, kunnes tulemme yhteen hautausmaalla ja siellä saan tavata kaikki vanhan ajan ihmiset, ja taivaassa sitä vasta oikein aletaan elää. Aatami vainajani saapi kauan odottaa, ennenkuin tulen hänen luoksensa, taitaa aika käydä hänestä pitkäksi."
"Teitä kaikki kylän ihmiset varmaankin rakastavat," sanoi opettaja.
"Miten metsään huutaa, siten metsä vastaa. Nuorena tahtoisi kernaasti purra kaikki ihmiset kuoliaksi, muutamia rakkaudesta, toisia vihasta; mutta vanhaksi tultua jättää jokaisen rauhaan. Te ette voi uskoa, kuinka hyviä ihmiset täällä ovat; kyllä sen saatte vielä kokea. Joko olette paljon maailmassa liikkuneet?"
"En juuri ollenkaan. Isäni oli myös opettaja, hän kuoli kun minä olin kuusivuotiaana, ja pian sen perästä kuoli äitinikin; sitten tulin seminaarin normaalikouluun, siitä seminaariin ja tänä keväänä määrättiin minut tähän. Niin, hyvä emäntä, se on kovan onnen mies, joka tuskin muistaa, miltä äidin käden silitys tuntuu."
Vanhan emännän käsi pyyhkäisi äkkiä hänen kasvojensa yli, hänestä tuntui todellakin niinkuin korkeampi valta olisi häneen koskenut; hän istui siinä silmät ummessa, silmät vapisivat, posket hehkuivat: ikäänkuin heräten tarttui hän vanhan emännän käteen ja virkkoi:
"Saanhan minäkin luvan kutsua teitä mummoksi?"
"Aivan kernaasti, hyvä, armas mies, yksi vunukka enemmän tai vähemmän on minulle yhden tekevä: olkoon siis niin, minä rupean sukkiasi neulomaan, ja saat tuoda rikkinäisetkin parsittavaksi."