Mutta aina kun talonpoikain raa'at tavat ja puheet loukkasivat opettajan tunnetta, ei hän kuitenkaan enää kääntynyt luonnon, kaikkien äidin puoleen, vaan uuden isoäitinsä Annan puoleen, jolta hän sai monta selitystä sikäläisten ihmisten elämästä ja tavoista. Moni sanoi sentähden, että vanha mummo oli hänet lumonnut. Niin ei kuitenkaan ollut. Sillä vaikka hän kyllä kernaasti haki virvoitusta tämän lempeästä sydämestä, niin saattoi kuitenkin pikemmin sanoa, että Kati oli sen hänelle tehnyt, vaikk'ei opettaja ollut häntä nähnyt kuin kerran, eikä vielä sanaakaan puhunut hänen kanssaan. "Onko teillä hyvä olla, mummo?" Näitä sanoja hän usein kertoeli itsekseen, ne hänestä kaikuivat niin lempeästi, niin soinnullisesti, vaikka olivat lausutut raa'alla murteella, vieläpä itse murrekin oli niiden kautta saanut erinäisen vienouden ja suloisuuden.
Entisten päätöksiensä koko voimalla vastusti tuttavamme taipumustansa talonpoikaistyttöön, mutta niinkuin aina käypi, keksii rakkaus monta keinoa; niin sanoi opettajakin itsekseen: "Hän on nähtävästi hyvän mummonsa kuva, ainoastaan tuoreempi, uudemman ajan valaisema kuva. Onko teillä hyvä olla, mummo?"
Muutamana iltana opettaja taas istui mummon luona, niin tuli tyttö hehkuvilla poskilla, sirppi kädessä pellolta, pitäen esiliinaansa varovasti koossa; hän astui nyt mummonsa luo ja tarjosi hänelle esiliinastaan kypsiä vaaramia.
"Tiedäthän sinä, Kati, että on tapana ensiksi tarjota vieraille," sanoi isoäiti.
"Nakoa tästä, opettaja," sanoi tyttö vilkkaasti katsahtaen häneen; opettaja otti punastuen yhden marjan.
"Syö sinä itsekin," sanoi mummo.
"Kiitoksii, syökeä vai työ kahen kesken."
"Mistäkäs sinä nämä sait?"
"Toalta alaalta meijän pellon pientarelta, tijjättähä työ sen voapukiston," vastasi tyttö ja meni sisään.
Opettajan mielestä oli aivan omituista, että samasta paikasta, jossa hän ensi päivänä täällä ollessaan oli piirustanut puun, sieltä toi nyt tyttö kypsiä marjoja.