"Mistä se tulee," kysyi opettaja, "että kana noin aina juoksee teidän perästä? Hyvin harvoinhan semmoista näkee?"
Kati seisoi hämillään huiviansa näpelöiden.
"Ettekö tohdi sitä minulle sanoa," kysyi opettaja taas.
"Kyllä tohdin, kyllä voisin, mutta — ette saa minua nauraa, ja teidän täytyy luvata, ett'ette sano sitä muille; he muuten rupeisivat minusta pilkkaa tekemään."
Opettaja tarttui nopeasti tytön käteen ja sanoi: "sen lupaan niinkuin valan vannomalla." Hän ei enää päästänytkään kättä irti, ja kainosti katsoen alas sanoi tyttö:
"Minä, minä oon, minä olen hautonut tämän kanan povessani; hautojakana säikäytettiin pois, se juoksi tiehensä ja jätti munat silleen, mutta minä kun yhtä munaa katselin kynttilää vasten, niin näin että siinä on pikkarainen pää, ja silloin minä sen otin omakseni… Te ette saa mua nauraa, mutta kun poikanen sitten tuli ulos munasta, niin minä ilosta en voinut itseäni hillitä; minä sille tein pienen höyhentilasen, purin sille leipää, syötin sitä, ja toisena päivänä se jo juoksenteli pöydällä. Siitä ei tiedä kukaan mitään, paitsi mummoni. Sen tähden kana on minulle niin uskollinen, että kun lähden pellolle, niin täytyy se salvata kotiin, ett'ei juoksentelis minun jäljissäni. Ettehän minua naura?"
"En suinkaan," sanoi opettaja ja kävi vielä jonkun matkaa käsi kädessä Katin kanssa, mutta sitten kirosi itsekseen vanhan opettajan järjestystä ja säästäväisyyttä, joka oli tehnyt tien niin kapeaksi, ett'ei kaksi mahtunut vieretysten käymään.
Ystävämme hyvin suuttui, kun vanha opettaja tavattoman pikaisella naurulla huusi tulijoille vastaan:
"Joko tunnette toinen toisenne? Enkö sitä sinulle jo aikoja sanonut,
Kati, että sinun pitää saaman kouluopettaja?"
Tämä liian aikainen kajoominen vasta puhkeamassa olevaan kukkaan, koski kipeästi opettajaan, kuitenkin hillitsi hän närkästymistään ja oli vaiti; mutta hän ihmetteli, että Kati, ikäänkuin ei olisi mitään sanottu, alkoi puhua: