"Oli mieli kysyä teiltä jotain, mut enpä sitä muistakaan."
"Niin makaa siis, sinä olet väsyksissä; jos se oli jotain hyvää, niin on siihen aikaa huomisaamunakin, kyllä se taas juohtuu sinulle mieleen."
Kati kääntelihe unetonna vuoteellaan. Hän uskotti itselleen, ett'ei voinut sentähden nukkua, kun oli muka antanut nälän mennä ohitse; hän siis väkisen nieli leipäpalasen, jonka oli ottanut mukaansa kaikkia vaaroja varten.
Opettaja oli myös sill'aikaa saanut oman asiansa selville. Ensin hän oli päättänyt koettaa itseään ja taipumustansa, olla jonkun aikaa Katia näkemättä; mutta viimeisellä tuli hän kuitenkin siihen viisaampaan ja ilahuttavampaan päätökseen, että päin vastoin hyvin usein tapaisi Katia ja kaikella tavoin tutkisi hänen mielenlaatuaan ja sivistyksen kantaansa. Toisena päivänä hän siis meni vanhan virkaveljensä luo ja pyritti häntä kävelykselle lähtemään; hän hyvin ymmärsi, että hänen täytyi Katinkin vuoksi ruveta likempään tuttavuuteen tämän kanssa. Vanhus oikeastaan ei käynyt koskaan kävelemässä, sillä puutarhatyössään oli hänellä liikettä kyllin; kuitenkin piti hän ystävämme kehoitusta kunnianosoituksena, ja läksi siis mukaan.
Se oli kummallista, kuinka harva puheen aine sytytti vanhuksessa puhelemisen halua; se meni aina taas yhtä pian sammuksiin kuin hänen piippunsa, jota hän aina viiden minuutin perästä viritteli. Katista nuori opettaja ei tahtonut kohdastaan puhua, vaan toivoi saavansa paljonkin johdatusta vanhuksen pyrinnöistä.
"Vieläkö välistä luette jotain," kysyi hän siis.
"En juuri mitään, eihän siitä kuitenkaan lähde minulle mitään hyötyä; vaikkapa osaisin kaikki kirjat ulkoa, mitä minä sillä voittaisin? Minulla on pensioni."
"Niin," vastasi nuori mies, "mutta eihän ihminen kehkeytä, jalostuta henkeänsä ainoastaan ulkonaisen hyödyn tähden, vaan saavuttaaksensa yhä korkeampaa, sisällistä elämää, tullaksensa näkemään yhä syvemmälle ja yhä selvemmin. Kaiken, mikä maan päällä on, ja etenkin korkeamman hengenelämän tulee ensiksi olla itsenäisenä tarkoituksena —"
Vanhus veti itselleen tulta hyvin tyynellä mielellä, ja ystävältämme keskeytyi pitkä selitys, joka vasta äskettäin oli hänelle itselleen tullut selväksi. Jonkun aikaa kävivät molemmat ääneti vieretysten, sitten kysyi nuorempi taas:
"Mutta soitattehan aina mielellänne?"