Silloin vanhus kokonaan virkosi uuteen elämään, piti tikkuloutaa kädessä tulta virittämättä ja sanoi:
"Nykyajan musiiki on siihen verraten paljasta remputusta. Minä olen puolen kolmatta vuotta ollut ala-urkunistina Wiipurissa, kas siinä on vasta urut, minä kuulin Lagi vainajan niitä kerran soittavan, eikä taivaassa ole kauniimpaa musiikia, kuin se oli. Sittemmin olen usein soittanut häissä. Ennen soitettiin vaan kannelta tai viulua, mutta nyt pitää olla klaneetit ja harmonikat ja sen seitsemän konstia, paljasta ähkämistä ja puhkamista ja suurta älinää. Ja mitä tuommoinen musikantti nykyaikoina häissä tienaa. Ennen oli pari miestä tarpeeksi, nyt täytyy niitä olla nelin, viisin; ennen oli pienet tuvat, hienot sävelet ja suuret rahat, nyt on suuret tuvat, suuret sävelet ja palkka pieni."
"No eikö teidän arvonne opettajana siitä alennut, että soititte häissä?" kysyi nuori mies.
"Päin vastoin; minä olen tässä kylässä soittanut enemmän kuin viisikymmentä kertaa, mutta ette näe ketään, joka ei kohottaisi lakkiaan minun edessäni."
Vanhuksen puhe nyt virtasi tulvanaan, kunnes taaskin olivat puutarhaan palanneet; mutta ystävämme turhaan odotti Katin tuloa: tämä ei tullut. Siis tuli kuitenkin alkunainen päätös täytetyksi, hän oli kauan, kauan aikaa Katia näkemättä, nimittäin kokonaisen päivän.
Toisena päivänä meni ystävämme taas yksin vainiolle ja näki Hukkasen tekevän työtä hevosella, joka oli valjastettu jonkunlaisen vierun eteen.
"Jumal' avuksi!" sanoi opettaja; hän oli jo pannut muistiin tavalliset puheen-alut.
"Hyvä on Jumalan apu," vastasi Hukkanen ja ajoi hevosensa pellon päähän, tien viereen asti, sitten vasta seisatti.
"Onko tuo se hiirakka, jota totutitte aatraa vetämään samana päivänä kuin minä tänne tulin?"
"On, ihan samanen, lysti kuulla, että te semmoistakin muistelette; minä kun luulin, että te yhtä vaan kirjojanne ajattelette. Näetten, tämän hevosen laita on ollut aivan omituinen. Minä annoin isäntärenkini tehdä oman päänsä mukaan ja totutella sitä kohta alusta käymään toisen rinnalla, mutta siitä ei tullut mitään. Tuommoinen sälkö, joka eläissään ei ole ollut minkäänlaisissa valjaissa, nykii ja keikelehtää ja muokkautuu kaikella laatua, eikä saa kuitenkaan mitään kunnollista aikaan; kun vetäisee junnittaa aika tavalla ja pääsee hiukan edelle, niin siitä toinen hämmentyy niin, ett'ei toimita mitään, mutta löhäjää vaan toisen muassa; jos sälkö on yksin valjaissa, niin se tottuu tasaisesti vetämään eikä noin uuvuta itseään tyhjän takeen. Jos hevonen kerran on hyvästi oppinut yksin vetämään, niin käypi se toisenkin rinnalla hyvin ja silloin voipi jo edeltäkäsin arvata, kuinka väkevä toisen pitää olla."