"No mikäs teitä enimmin miellytti?"
"Kylän Heittiö, se oli aika poika, mutta kieli siinä on niin kummallista, huonoa suomea, niinkuin ruotsalaisien hiuksenkauppiaiden metostamista, ett'ei sitä paikoin tahdo ymmärtääkään."
"Minä teille hankin kirjoja, joissa on paljon kauniimpia kertomuksia ja paljon parempaa suomea."
"Kertokaa ennen joku tarina, mutta tuommoinen oikein kauhistuttava, tahi paremmin, odottakaa, kunnes Helikin tulee, hän niitä kuuntelee oikein halusta."
Silloin tuli poika, joka sanoi vanhalle opettajalle, että hänen piti kohta tulla lukkariin ja tuoda viulunsa mukaan: lukkarin Kaapriel oli saanut uuden valssin nuotit; vanhus paikalla nousi, sanoen: "Jääkää terveeksi, täytyy siellä pistäytyä," ja meni tiehensä.
Kun opettaja nyt jäi kahden kesken Katin kanssa, sykähti hänen syämensä, eikä hän rohjennut katsoa ylös. Viimein sanoi hän noin itsekseen:
"Se on kuitenkin oikein hyväntahtoinen ukko."
"Niin," sanoi Kati, "ja teidän täytyy tulla häntä oikein tuntemaan. Sitä ette saa pahaksi panna, että hän on kaikkia opettajia vastaan vähän juro ja äreä; hän ei voi sitä vieläkään unohtaa, että hänet pantiin koulumestarin viralta pois, vaan meinaa, että jokainen, joka tulee tänne opettajaksi, on ikäänkuin tunkenut hänet pois, vaikka toinen tietysti ei mahda siihen mitään. Mutta hän on vanha mies, ja vanhojen ihmisten kanssa pitää olla kärsivällinen."
Opettaja tarttui tytön käteen ja katsoi häntä hellästi silmiin: tämä lempeä osanotto toisen kohtalosta ihastutti koko hänen sielunsa. Yht'äkkiä putosi kuollut lintu heidän eleensä, ja he säikähtivät molemmat: mutta Kati kohta kumartui alas ja nosti linnun maasta.
"Se on vielä aivan lämpimänä," sanoi hän, "Voi sinua eläin parkaa, sin' oot ollut sairaana, eikä kukaan ole voinut sinua auttaa; ei se ole muuta kuin kiuru, mutta se on kuitenkin ollut elävä olento."