"Mielellään tahtoisi ajatella," sanoi opettaja, "että tuommoinen lintu, joka laulellen kohoaa kohti taivasta, kuollessaan tulisi suoraan taivaasen, se liitelee niin vapaana korkealla maasta; mutta kun kuolema sen kohtaa, niin maan painovoima vetää sen alas: maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman."
Kati katsoi häneen suurin silmin, nämä sanat miellyttivät häntä, vaikk'ei hän niitä oikein ymmärtänyt; vähän ajan päästä virkkoi hän:
"Se on kuitenkin paha, ett'ei sen omaiset, sen vaimo tai lapset yhtään huoli siitä, vaan antavat hänen noin vaan pudota maahan ja siihen jäädä; mutta saattaahan olla, ett'eivät vielä tiedä hänen kuolleenkaan."
"Eläimet," sanoi opettaja, "niinkuin lapsetkin, eivät käsitä kuolemaa, sen tähden että elävät, elämää ajattelematta, siitä mitään tietämättäkään."
"Onko se varma!" kysyi Kati.
"Niin luulen," vastasi opettaja. Kati ei sitä asiaa sen enempää aprikoinut, niinkuin ei ylimalkaan ollut tottunut mitään perin juurin tutkimaan; mutta opettaja ajatteli: tässä tytössä on suuri taipumus sivistykseen, tässä on jo itsenäisen hengen alku. Ottaen linnun tytön kädestä sanoi hän sitten:
"Minä en tahtoisi maan mustaan poveen kätkeä tätä yläilmojen asukasta, vaan kiinnittäisin hänet tähän puuhun, että kuoltuaan hajoisi tuuleen."
"Ei, se ei ole minulle mieleen; Hukkasen tallinuksen peälle on huuhkaja naulittu, siivet hajallaan, mutta miun tekisi aina mieli ottoa se alas, kun mänen sivutse". Siis hiljaan hautasivat linnun. Opettaja, joka tänään oli niin onnellinen havainnoissaan, astui pian askeleen etemmäksi; hän tahtoi koettaa, kuinka suostuvainen Kati olisi hienompaa sivistystä vastaan ottamaan.
"Te puhutte niin viisaasti," alkoi hän, "että oikein mieltä karvastaa, kun kuulee teidän puhuvan tuommoista murteellista kieltä; te varmaan osaisitte paremmin puhua ja se sopisi teille paljoa paremmin.
"Mie häpiisin silmittömäks, jos rupiisin toisella tapoa hoastamaa, ja tolkuitsooha nytki jokahine, mitä mie sanon."