"Mutta sopii koetella kuitenkin lalalalala," rallatti Heli hypellen puutarhassa, "mitä sinä siinä kainostelet, Kati? Tule pois!" Hän tempasi mukaansa Katin, joka ei voinut häntä vastustaa; mutta he olivat niin varomattomat, että polkivat kukkapenkkiin. Heli yhä laulellen taas tasoitti sen ja sanoi sitten:
"Tule nyt, lähetään pois tästä puutarhasta, jossa ei voi liikkuakaan, toiset tytöt ovat jo kaikki tuolla Kisamäellä, ja hän on varmaankin jo kauan odottanut meitä."
"Kuka?" kysyi opettaja.
"No hän," vastasi Heli, "jos tulette mukaan, niin saatte häntä nähdä ilman edestä; ettehän pidä meitä niin halpana, että häpeäisitte käydä meidän seurassamme."
Opettaja tarttui Helin käteen, ja pitäen sitä kiinni, niinkuin se olisi ollut Katin käsi, läksi hän molempien tyttöjen kanssa pois puutarhasta.
Tien vieressä, siinä jossa se poikkee Läävälahteen, istui kivellä voimakkaan näköinen mies, suora ja solakka kuin nuori petäjä, opettaja tunsi hänet Hukkasen isäntärengiksi; tämäpä kun näki heidän tuolla tavalla yhdessä tulevan, kavahti pystyyn ja jäi seisomaan niinkuin kiinni lumottuna: uhkaa ja surua ilmaisi koko hänen olentonsa. Mutta kasvonsa kirkastuivat, puristettu nyrkki laukesi taas, kun Heli iloisesti astui hänelle vastaan. Opettaja erittäin ystävällisesti tervehti Tyniä, se oli rengin nimi. Niin astuivat nyt molemmat pariskunnat tyytyväisinä vieretysten.
Ollakseen ystävyksin Tynin kanssa, puhui opettaja paljon Hiirakasta ja kyseli, kuinka sen opettaminen luonnistui.
Siis oli nyt tapahtunut, mitä opettaja ei olisi koskaan uskonut: hänellä oli talonpoikainen tyttö tiettona ja talonpojan renki kumppalina.
Pian meni Tyni Helin kanssa edelle ja opettaja astui Katin kanssa käsi kädessä jäljestä.
Tuttavasti puhellen kävivät tietä myöten. Nyt tuli opettaja kyllin ymmärtäneeksi, että voipi jutella paljonkin toistensa kanssa, vaikk'ei ole juuri kirjoja lukenut. Likellä Halinojaa, josta kansan tarinan mukaan Vetehinen nousee joka yö, istautuivat penkerelle tien viereen ja nyt aljettiin laulaa. Opettaja oli sydämessään ihastunut Katin kauniista altti-äänestä, Tynin ääni soveltui hyvästi tyttöjen lauluun ja opettaja huomasi surulla, kuinka vähän kansanlauluja hän tunsi; musiikillisella aistillaan hän kuitenkin pian oppi nuo yksinkertaiset nuotit ja säisti syvällä baassilla. Loistavin silmin Kati päätään nyykyttäen osoitti hänelle hyväksymistään. Mutta usein täytyi hänen vaieta jossain arvaamattomassa nuotin käänteessä, jolla oli tarkoituksena tasoittaa liian jyrkkiä ajatuksen hyppäyksiä tahi runomitan epäsäännöllisyyksiä; silloin Kati häntä kehoitti katseillaan, jotka sanoivat niin paljon kuin: laula vaan kanssa, vaikk'ei kävisikään niin erinomaisen hyvin. Siten opettaja yhdisti äänensä kyläisten laulajien äänten kanssa.