Nyt oli niin pitkälle tultu, ett'ei hän tietänyt muuta kuin nuotin, mutta oppimattomilla kyläläisillä oli sanat ja sisällys.
Siinä laulettiin paljo enimmäkseen surullisia lauluja, vaikka laulajat olivat iloiset ja hyvällä mielellä. Niinkuin joki heidän allansa juoksi eteenpäin hiljaa liristen peltojen välitse, niin näkyi heidän laulujensakin virta olevan loppumaton.
Opettaja oli niinkuin toiseen maailmaan muutettu. Hän kyllä oli jo ennenkin tullut tuntemaan kansanlaulussa ilmautuvan lapsellisen tuntemis- ja ajatustavan, vaan oli niitä ainoastaan sillä tavalla maistellut, niinkuin herkkupöydissä pidetään aholla kypsyneitä mansikoita erinomaisen raittiin tuoksunsa vuoksi parempina kuin ryytimaassa huolellisen hoidon alla kasvaneita, vaikka edellisiä kuitenkin syödään sokerin ja maidon kanssa; mutta tässä hän oli itse osannut mansikistoon ja nyt marjat, nautittuina yksitellen suoraan varresta eikä vadilta joukottain, maistoivat aivan toisella lailla.
Kansanlaulun syvä alkuvoima aukesi koko ihanuudessaan ystävällemme, hän näki itsensä suljetun Suomen jalon, majesteetillisen kansallishengen syliin, ja tämän hengen suloinen edustaja istui hartaana, tuttavana hänen vieressään. Hän päätti ruveta papiksi tämän pyhän kansallishengen palvelukseen.
Kun hän iltasella palasi kotiin Katin kanssa ja molemmat seisoivat mummon edessä, tarttui hän tämän käteen, painallutti sen rintaansa vasten ja sanoi:
"Rasittavaan työhön ette saa käyttää käsiänne minun hyväkseni, Van siihen johon ne on luotu: siunaamiseen."
Enempää ei hän voinut puhua, vaan läksi nopeasti sieltä pois.
Koko kylässä ei sinä iltana puhuttu muusta mistään kuin siitä, että opettaja piti tuttavuutta Pekon Katin kanssa.
Ystävämme, joka ennen niin kernaasti ja melkein aina oli ollut yksin, ei nyt enää lopetettuaan koulu-tunnit viihtynyt neljännestuntiakaan yksinänsä, ei kotonaan eikä ulkona. Kaikista kirjoista, jotka hänellä oli, ei yksikään sopinut hänen nykyiseen mielialaansa, ja kun tahtoi jotain kirjoittaa muistikirjaansa, niin se näytti hänestä niin tyhjältä ja mitättömältä, että hän sen heti taas pyyhkäisi pois.
Ulkona kävellessään ei hän enää saanut mitään oikeata mietettä eikä mitään piirustusta aikaan, hän puhui kaikkien kanssa, jotka vastaan tulivat, tai jotka tekivät työtä tien vieressä, ja ihmiset olivat ystävälliset hänelle, sillä hänen avonainen sielunsa oli tullut näkyviin hänen kasvoilleen. Mutta usein seisoi hän myös heidän vieressään uneksivana hymyillen ja sanaakaan virkkamatta; hänestä tuntui niinkuin olisi mahdotonta lähteä pois, niinkuin pelkäisi tulevansa taas pois sysätyksi yksinäisyyteen ja ikävyyteen, niinkuin hänen pitäisi tarttua lujasti kiinni jokaiseen, olkoonpa se kuka tahansa.