Kerran näki hän Katin leikkaavan pellolla ja riensi hänen luo, mutta läksi taas heti pois; hänestä tuntui sanomattoman vaikealta olla yksin joutilaana ahkerain keskellä, eikä kuitenkaan ymmärtänyt mitään talon töistä, vaan tiesi kuinka taitamattomasti käyttäisi itseään niissä. Katin jalous ei hänestä näyttänyt alenevan, vaan päin vastoin ylenevän tämän työn kautta. Pois mennessään sanoi hän itsekseen: ainoastaan öylättejä, ainoastaan rippileipiä pitäisi tehtämän siitä viljasta, jonka hän on leikannut.
Mummon luona istuessaan oli hän usein hajamielinen, ainoastaan kun tämä kertoi vanhemmistaan ja esivanhemmistaan saattoi hän vetää hänen huomionsa kokonaan puoleensa; hänestä oli niin suloista kapuilla tätä sukupuuta myöten kauas muinaisten aikojen historiaan. Mummon isänisä oli sotinut Venäläisiä vastaan Kustaa III:nnen johdon alla, ja hänestä oli mummolla vielä paljo kertomista. Useasti hän myös, vaikka valittamatta, sanoi tuntevansa, että vielä tänä talvena oli taaskin näkevä kaikki esivanhempansa. Opettaja koki hänestä häätää näitä ajatuksia, joka ei ollutkaan vaikeata, ja tahtoi saada hänet kertomaan Katin lapsuudesta: kuinka tämä jo pikkulapsena paheksi sitä, että nuken täytyi maata avosilmin ja sentähden yöllä peitti sen silmiä paperipalasella, ynnä monta muuta tarinaa. Näitä juteltaessa loisti sama pyhä tuli nuoren miehen ja vanhan vaimon silmistä, niinkuin sama kuunsäde valaisee kaksi vieretysten vierivää aaltoa.
Katista ei ole mitään muistikirjassa, mutta mummon tarinoiden ja muiden kokemusten synnyttämiä ovat luultavasti seuraavat sanat:
"Kernaasti luulet voivasi astua kansan keskeen, jonkunlainen selvän järjen katkismus kädessäsi ja sillä kääntää kansan heti paikalla; mutta tässä on kaikkialla historian pyhää maata, meidän täytyy etsiä muinaisuuden jälkiä. Sääli, että historiamme on niin hajanainen ja rikki revitty … mistä voipi aloittaa…" Myöskin Hukkasen luona opettaja nyt kävi usein, hän innokkaasti opetteli maanviljelystä ja iloitsi Hukkasen mietteistä ja lauseista, jotka aina olivat ytimekkäitä, vaikka vähän raakoja; mitä enemmän hän perehtyi Hukkasen taloon, sitä enemmän näkyi hän vierautuvan Pekon talosta; itse hän kyllä oli niinkuin ennenkin, mutta Kati nähtävästi kartti häntä ja vastaan sattuessa aina tervehti vaan arasti ja epäilevästi.
Muutamana iltana tuli Kati itkien Helin luo ja sanoi:
"Aitteleppas, hurja velimies ei kärsi sitä."
"Mitä?"
"No, että opettaja käypi minun luona. Aleksanteri sanoo, jotta jos heä vielä kerran näköö miun yhessä Sysmäläisen kanssa, sanoo, ni heä, sanoo, lyöp miun sekä hänen vaivaseks, sanoo; tiijjäthä sie, jotta heä on sen takee vihoissaa, ku opettaja on siun toattos kansa hyvä tuttava."
"Sepä on aika risti. Mitäs siihen nyt mahtaa?"
"Sano opettajalle, jos hän tänne tulee, jotta elkään pahaksi panko, mutta käykään vielä harvemmin meillä, minä en tohdi hänen kanssaan haastella. Minä en omasta puolestani äijää siitä huolisi, jos veljeni olisikin törkeä, mutta jos hän häntä loukkaa, ja sen hän kyllä saattaa tehdä rahvaan aikanakin, niin minä kuolemakseni paheksisin sitä."