"Ole jo surematta," vastasi Heli, "en minä kuitenkaan sano hänelle sanaakaan."
"Miksi?"
"Siksi, voi sinua rakastunutta narria! Luuletko minun rupeevan hänelle semmoista kertomaan, josta hän arvelis, että meille Jalonvaaran tyttölöille ei tarvitse muuta kuin viheltää, niin tulemme perästä juosten niinkuin koirat."
"Sitä hän ei suinkaan luule."
"Mutta minä en anna hänelle tilaisuuttakaan siihen, sitä minä vaan en tee, että sanoisin hänelle jotain sinusta; hänen täytyy aloittaa. Anna minun vaan ajaa sitä asiaa, kyllä minä saan hänet siihen. Ja sitte kun häneltä sydän oikein kuohahtaa, niin minä sanon: 'saattaa olla, kukaties voipi olla mahdollista, minä koetan Katia siihen yllyttää, että saatte kenties ensi pyhänä yhtyä minun luonani; kyllä minä silloin näen, onko lemmen lehti puhjennut ja kuinka pitkälle hänen kanssaan on päästy.'"
"Niin no, tee sinä kuin tahdot, enhän minä voi sinua pakoittaa, mutta sen minä sanon, että piinata häntä et saa; hän on näet niitä ihmisiä, jotka kaikkia asioita niin paljon ajattelevat, sitä minä kyllä olen huomannut, ja silloin hän voisi tulla pahalle mielelle, kenties ei voisi nukkuakaan."
"Mistä sinä tuon kaiken tiedät?"
"Mistäkö?" sanoi Kati, "minä vaan luulen, sillä hänelle juontuu kaikellaiset ajatukset päähän, ja niin käypi minullekin usein."
"Voi sinua taivaan vasikkaa. Ole huoletta, en minä häneltä ruumista riko, enkä henkeä vie; tuommoinen opettaja pitää niin monta tutkintoa kaiken ikänsä, että tekee mieli kerta tutkia häntäkin; saapi nähdä, juokseeko pää-nyörit hänellä hyvästi."
"Sen ne tekevät."