Kun kumpikin oli purkanut sydämensä huolet ja murheet, heräsi Katissa vilpas eloisuus taas pikemmin kuin opettajassa.
"Onko se totta," kysyi hän, "että olette Sysmästä?"
"On kyllä."
"No miksi olette tahtoneet sitä kieltää? Eihän se ole mikään häpeä."
"En minä ole sitä milloinkaan kieltänyt."
"Mutta se on julmaa, mitenkä ihmiset voivat valehdella. Täällä ovat levittäneet sitä huhua, että te sentähden olette hypelleet yksin niinkuin hännätön harakka, kun luulitte itseänne pilkattavan siitä, että olette Sysmästä. Ja vaikkapa oisitte Hiitolasta kotoisin, niin oisitte kuitenkin —"
"No, mikä minä olisin?"
"Kultainen mies," sanoi Kati, peittäen hänen silmänsä, mutta hän kaappasi tytön syliinsä, suuteli ja likisti häntä ja sanoi viimein:
"Ole huoletta, armas, hyvä tyttö, kyllä kaikki vielä hyvin käypi."
Pyrkimättä hänen sylistään sanoi Kati kuitenkin: "Eikä nyt tuolla tavalla."