Viimein Heli, joka viisaasti kyllä oli mennyt tiehensä, tuli takaisin sisään. Kati sanoi nousten:
"Saappas sinä hänet haastamaan, tuossa hän vaan istuu nököttää ja katsele minua."
Kun ohi mennessään sattumalta katsahti peiliin, kääntyi hän äkkiä pois, sillä hän näytti itsestään aivan toiselta ihmiseltä, niin oli näkönsä muuttunut.
Opettaja istui paikoillaan liikahtamatta, niinkuin avosilmin uneksuen.
Heli astui hänen luo, pudisteli häntä käsivarresta ja sanoi:
"Mitä? Kuinka? Silmät auk! Seisaalleen! Sy sy Sysmässä sukkani hukkasin." Tanssien pyöritteli hän häntä tuvassa.
Nyt oli kaikki taas eloa ja iloa, ja Tyni tuli sinne lisäksi. Suuressa neuvoittelussa tehtiin nyt se valtioviisas päätös: että jos Aleksanterin konstit eivät lopu ennen Kekriä, niin menee Tyni Katin kanssa ja opettaja Helin kanssa kisaan.
Vielä kauan istuivat ystävällisesti yhdessä edeltäpäin maistellen tulevaisuuden iloja. Viimein Heli kehoitti opettajaa hänelle palkaksi kertomaan tarinan, johon pyyntöön toisetkin yhtyivät. Mutta opettaja ei ollut sillä päällä, hän tahtoi mennä kotiin kirjaa noutamaan; sitäpä ei sallittu, vaan hänen täytyi kertoa omasta muististaan, valmistelematta.
Väkisin koottuaan ajatuksensa aloitti hän viimein tarinaa Adalminan helmestä. Alusta hän lausui sanat äänettömästi, melkein tietämättä, että hän puhuikaan; hän piti Katin kättä omassaan. Vähitellen hän taas ummisti silmänsä ja puhui itsensä kokonaan satujen maahan, kuulijat ihastuneina pitivät loistavat katseensa hänen suuhunsa kiinnitettyinä ja Kati riemuitsi sydämessään.
Kun opettaja oli lopettanut, otti Heli hänen päänsä molempien käsiensä väliin, pudisti sitä ja sanoi: