"Minä sinua hyvin paljon rakastan."
Sitten menivät alakertaan mummon luo, joka sairaana makasi sängyssä, ja lankesivat polvilleen sängyn eteen.
"Hän on nyt minun omani ijänkaikkisesti," sanoi Kati, enempää ei voinut puhua. Mummo levitti kätensä kihlattujen yli ja luki hiljaa rukouksen, sitten sanoi hän:
"Nouskaa pois, ei pidä muiden kuin Jumalan edessä olla polvillaan. Sitähän minä olen sanonut, että minä olen sanansaattaja, jonka pitää viedä viesti taivaasen, että olette saaneet toinen toisenne. Opettaja, mikä sinun äitisi nimi on? Minä kohta menen hänen luo, kun pääsen tuonne ylös, ja myös isäsi luo, ja sitten otan Aatamivainajani, sisareni ja veljeni, vanhempani ja kolme vunukkaani, jotka ovat kuolleet, ja sitten käymme yhteen istumaan ja haastelemme teistä ja rukoilemme teidän edestänne ja silloin täytyy teille käydä hyvin. Kati, sinulle minä annan kaulavitjani, ne sinä löydät tuosta kaapista, ja siinä on morsiusruununikin, se tuottaa sinulle siunausta, ja anna lastesikin kasteen jälkeen haistella sitä. Ja vaikka pitäisittekin häät kohta minun kuoltuani, niin pitää niissä kuitenkin olla soittoa ja tanssia. Tietäkää se. Kauan ette saa minua surra, ja ristikisa teidän pitää tanssia minulle, minä tuolta yläältä katselen teitä ilolla ja siellä koko perekin viettää häitänne."
Kihlatut koettivat luovuttaa häntä kuoleman ajatuksista, mutta hän vastasi:
"Minusta yhä tuntuu niinkuin joku nykisi minua käsivarresta ja sanoisi: tule pois, jo on aika; mutta se käsky ei ole vielä oikein luja, täytyy tulla vielä kovemman käskyn. Ette saa tillittää, se ei kelpaa, eihän siihen ole syytäkään; minä olen hyvässä korjuussa. Minä kiitän Luojaa, että hän on antanut minun elää tähän asti, että näen Katini tulevan hyvän miehen turviin. Pysykää vaan kunniassa kiinni. Kati, sulhases on koulunkäynyt mies, ja niille usein pistää mitä mitäki päähän, sen minä tiedän sisareni miesvainajasta, sun täytyy olla kärsivällinen hänen kanssaan; opastuneilla pyörii kaikellaisia ajatuksia aivoloissa, ja ajatuksissaan sitten sanovat toista kuin tahtovat. Opettaja, ja sinun täytyy minun Katiani, Kati kultaani —" enempää ei hän voinut puhua, sillä tyttö heittäytyi itkien hänen kaulaansa.
Mummo oli puhunut aivan sujuvasti, ryvitys oli kokonaan kadonnut, mutta nyt vaipui hän väsyneenä vuoteelle takaisin; kihlatut seisoivat surullisina hänen edessään. Viimein kohotti hän taaskin itsensä ja sanoi:
"Kati, käske Kammosen Anni tänne; hän jääköön minun luokseni; minä en vielä tänä päivänä kuole. Tänään et saa enää koko päivässä tulla minun luo, vaan teidän pitää olla yhdessä ja oikein iloiset, luvatkaa se, että olette oikein iloiset."
Opettaja jätti Katin sinne ja nouti Kammosen Annin. Nyt heidän kumpaisenkin täytyi lähteä pois; mutta heidän sydämensä särähteli yhä surullisesti, kunnes olivat olleet Hukkasen Helin luona, joka kaikellaisilla leikkipuheilla ilahutti heidän mielensä.
Sitten menivät kedolle kävelemään; valkea kana seurasi heitä, sillä nyt oli syksy, eikä sitä tarvinnut enää sulkea sisään. Luonnon raitis, elähyttävä huoku herätti molemmissa korkean taivaallisen ilon, ja vaikka syksy heidän ympärillänsä karisteli kellastuneita lehtiä puista, oli heidän sydämissään uusi ennen aavistamon kevät.