Toisena päivänä tahtoi mummo pappia. Opettaja kävi häntä noutamassa ja oli sitten läsnä, kun hän ripitti mummoa. Ainoa ajatus, joka sill'aikaa vallitsi opettajassa oli: voivatkohan vapaa-uskoiset yhtä hyvällä uskalluksella muuttaa Tuonen majoille. Avonaisin, loistavin silmin otti mummo vastaan Herran ehtoollista, sitten hän kääntyi seinään päin eikä enää puhunut mitään; ja kun vähän ajan perästä katsottiin häntä, oli hän kuollut.
Hiljaisella, hartaalla surumielisyydellä, ilman äänellisettä itkutta ja valituksetta haudattiin vanha Anna. Kaikki kyläläiset surivat. Itse vanha Yrjö seppäkin sanoi tavattoman totisesti: "minä oikein sydämestä suren hänen kuolemaansa; no, nyt tulee minun vuoroni."
Kun opettaja tuli hautuumaalta kotiin, s.o. Katin luo, syleili tämä häntä itkien ja sanoi: "Nyt olet minulle kahta vertaa tarpeellisempi, kun minulla ei ole mummoa enää."
Opettajalle oli kylä siitä asti tullut kahta kalliimmaksi ja omaisemmaksi: hän oli siinä löytänyt uuden elämän ja saattanut rakkaan vainajan hautaan.
* * * * *
Siis olemme saattaneet hyvän vanhan Annan toiseen elämään asti ja opettajan uuteen elämään. Kosk'emme voi mummon kanssa astua taivaasen, katsokaamme vielä vähän aikaa, kuinka opettaja maan päällä elelee.
Koko kylässä oli hänen kihlauksensa synnyttänyt riemua ja suurta iloa. Lapsissakin, jotka leikittelivät palopaikalla, sai se vilkasta keskustelua aikaan, kun yksi ja toinen tahtoi selittää sukulaisuuttaan Katin kanssa ja sen kautta myös opettajan kanssa. Pekolla oli muuten vähä ystäviä kylässä, mutta tästä uudesta tapauksesta riemuitsivat kaikki. Jokainen, joka tuli opettajalle vastaan, antoi hänelle kättä ja sanoi: Toivotan onnea ja siunausta: jokainen tiesi kertoa jotain hyvää ja suloista Katista. Miehet ja vaimot, jotka muuten kenties eivät eläissään olisi tulleet niin tuttavasti puhuneeksi opettajan kanssa, seisoivat nyt hänen vieressään niinkuin vanhat tutut. Matti tuli hänen kotiinsa, pudisteli rohkeasti hänen kättänsä ja sanoi:
"Johan minä sen ennustin, että niin se käypi; vieläkö te muistatte? Vaikka olisitte minulle mitä antaneet, ette olisi voineet tuottaa minulle suurempaa iloa. Kun vanha opettaja kuolee, saatte tekin ne kaksi peltoa, jotka hänellä ovat käytettävänä; ne on aika hyviä peltoja, ja sanokaa vaan minulle, niin minä kernaasti panen niihin parin päivän työn."
Opettajalle oli tämä ihmisten läheneväisyys kahdesta puolesta mieleen: hän näki siitä heidän hyvän sydämensä ja tunsi myös nyt saaneensa paljoa vakavamman pohjan ryhtyäkseen vaikuttamaan näiden ihmisten elämään.
Ihmiset eivät ole enää siihen tottuneet, että yleisestä rakkaudesta lähenee heitä, katsoo heitä vapaasti ja iloisesti silmiin tahtoen virvoittaa, ilahuttaa ja jalostuttaa heitä. Heitä on niin usein petetty ja viekoiteltu, ja sen tähden arvelevat toisella olevan erityisiä salaisia tarkoituksia; siis eivät pelkäämättä salli sinun heitä rakastavan, jos et ole heille veriheimolainen tahi lanko.