Talvi tuli suurilla askelilla kylään, ihmiset olivat enimmiten kotoisella ja nautitsivat kesäisen työnsä koottuja hedelmiä; elon puiminen ja pellavan loukutus olivat ainoat raskaammat työt. Kun ne oli tehty, vallitsi hiljaisuus koko kylässä. Lumi pyrysi, kaikki mielellään pysyivät lämpimässä tuvassa. Silloin hiljaa hiipi paha olento keskellä päivää kylän läpi, se oli: ikävä. Ja ketä se olento katsoi, sen täytyi haukottaa tai riidellä ja toraa hakea. Levon aika ei ollut mikään virvoituksen aika, sillä ihmiset eivät tienneet, millä keinoin saisivat tuon rasittavan hirviön, ajan tapetuksi. Naineet miehet ja naimattomat istuivat usein päiväkaudet keskievarissa korttia lyöden ja kuitenkaan eivät näkyneet saavan tarpeekseen tuota liian pitkää aikaa, sillä sieltä ei lähdetty ennenkuin viimeisellä hetkellä, kun ajettiin ulos. Toiset panivat aikaisin maata ja menettivät siten makaamalla hyvän osan elämäänsä, toiset taas kulkivat huonoja teitä.
Sanotaan: jouten-olo on kaiken pahan alku; ensimmäinen, mikä siitä syntyy, on ikävä, kun ei tiedä mihin ruveta, mitä tehdä. Ainoastaan ahkerat ihmiset ovat itsessään iloiset, sopuisat ja hyvät, mutta joutilaita viehättää juoppous ja kortinlyönti, heistä tulee äkäisiä, riitaisia, juonikkaita ja pahoja ihmisiä. Sentähden kaikellaiset pahat tavat vallitsevat monessa ylhäisessä säädyssä.
Sill'aikaa kun siis enin osa kyläläisistä vietti vaan puolinaista elämää, oli opettajalle kaksinkertainen olemus koittanut.
Sitä on jo usein nähty, että ihminen on kovasta kuumetaudista noussut ruumiiltaankin muutamia tuumia pitempänä, ja niin oli ystävässämme, sill'aikaa kun hän polttavin suonin imi itseensä Katin elämää, myös kansallisuuden tunto nopeasti, melkein ihmeellisellä tavalla kypsynyt. Niinkuin hän kerran "imi kauneuden hengenhuokua", joka on levitetty ulkonaisen luonnon yli, ja jätti sen raa'an nautitsemisen muille, niin hän nyt havaitsi jokaisessa yksityisessä korkeamman olemuksen, joka hänestä oli pyhän, ikuisen kansanhengen edustaja! Jalommalta, kuin miksi hän katsoi itseään, näytti hänestä nyt jokainen yksityinen, sillä hän hänessä etsi, löysi ja rakasti puhtaampaa voimaa ja pyhyyttä. Hän asetti jokaisen korkeammalle kuin itsensä, sillä hän kunnioitti hänessä korkeampaa itselöä.
Hän seisoi siinä miehenä, joka käsitti kaikkein ympärillä olevien sisällisen olennon. Rohkealla päätöksellä ryhtyi hän nyt "antamaan heidän maistaa hengen puhtaita iloja," hän oli nyt kyllin kypsynyt voidaksensa tunkea läpi päällimmäisen kuoren.
Siis istui hän nyt usein keskievarin tuvassa ja luki sanomalehtiä toisten kuulla; ja paljo hänellä oli oikaisemista, sillä Aleksanteri, joka ennen oli lukenut, kertoi mielellään talonpojille kaikellaisia hullutuksia.
Pieni piiri oli kokoutunut opettajan ympärille, toiset istuivat pöytien ääressä korttia lyöden, mutta usein hekin höröstyivät kuulemaan mitä opettaja luki tai selitti, ja moni peli meni siten pilalle.
Miehet vähitellen alkoivat luottaa opettajaan ja lausua ajatuksiansa enemmin peittelemättä.
Mutta vaikka opettaja rakasti kansaa, oli hänen kuitenkin vaikea kokonaan perehtyä näiden ihmisten tapoihin.
Se on helposti sanottu: minä rakastan kansaa! mutta oleppas joka hetki itse valmis myöntymään kaikellaisiin kummallisuuksiin, loukkautumatta heidän usein rumista tottumuksistaan ja paatuneista tavoistaan, välistä ystävänä mennen mukiin mielivaltaisiin poikkeuksiin, välistä lempeän äidin tavalla kieltäen itseltäsi kaikkinaisen levon ja ilohymyllä kuunnellen jokaista uutta sanaa — siihen tarvitaan semmoista itsensä kieltämistä, semmoista oman personallisuuden jakelemista, joka ainoastaan oikealle rakkaudelle on mahdollinen. Mutta tämä rakkaus löytyi ystävässämme.