"Ka, nuinha se Yrjö seppä sanoo — ja sehän on Kammosen sananväli — niin vanha Anna vainaja aina virkkoi — Ja tuoss' oli sinunki makupalas Antti, Mikko, Kasperi," niin kuului nyt joka haaralta. Kortinlyöjät olivat hyljänneet korttinsa, ja yhtyneet kuulijoiden joukkoon, sillä usein kajahti kaikuva naurukin, kun joku voimakas mahtilause tuli esille.
Opettaja ei voinut kieltää itseltään sitä voitoniloa, että kysyi:
"Luenko vielä eteenpäin?"
"Lukekaa, vaikka huomeisaamuun asti," kuului joka haaralta, ja Yrjö seppä sanoi:
"Se on ollut aika viisas mies, joka tuon kirjan on tehnyt: hän on näet muistanut kaikki, varmaan se oli vanhan ajan tietäjiä."
"Niin, ne on sinun miehiäs, Yrjö," kuului yhdestä nurkasta.
"Olkaa nyt äänettä," kuului toisaalta. "Opettaja, lukekaa vielä."
Niin tapahtui. Usein tuli myös oikaisuja ja lisäyksiä, ja opettajasta oli ikävä, ett'ei saattanut panna niitä kirjaan. Sitä hän ei uskaltanut, sillä hän syystä pelkäsi sillä tavoin hävittävänsä miesten avomielisyyden. Se näkyi heille olevan ennen tuntematon nautinto, kun tässä löysivät koko viisautensa niinkuin yhteen kokoon koottuna. Usein nousi yksityisten välillä väittelyäkin toisen tai toisen sananlaskun oikeasta selittämisestä ja sen totuudesta, joihin väittelyihin opettaja, viisaasti kyllä, ei sekaantunut. Silloin muutamat ahdistivat väittelijöitä, että herkeäisivät riitelemästä, toiset taas opettajaa, että hän vaan lukisi eteenpäin. Siis olivat kaikki ilmitulessa, ja opettaja oli hyvillänsä ja tyytyväinen, kun oli saanut sen tulen syttymään.
Kun hän toisena iltana taas tuli, oli siellä enämpi talonpoikia koossa kuin tavallisesti; he eivät enää kirjaa peljänneet, vaan keräytyivät kaikki hänen ympärillensä ja kysyivät:
"Onko teillä taas mitä lystiä samanlaista kuin eilen?"