"On," sanoi opettaja vetäen kirjan esille; mutta tällä kertaa asia ei käynyt niin helposti, sillä nyt oli rikkaruohoa nisun seassa: Aleksanteri oli sen kylvänyt, sillä hän kammoksui kaikkea totista tointa. Muutamien nuorten miesten kanssa, jotka hän oli saanut puolelleen, istui hän toisen pöydän ääressä, ja he alkoivat ääneen laulaa: opettaja ei tietänyt, mitä piti tehdä. Silloin sanoi Matti:
"Kuuleppas, Aleksanteri, etkös sinä häpee, sinä olet nyt kunnankirjuri, ja julkeet tuolla tavalla käyttää itseäs."
"Minä olen tässä omilla rahoillani ja teen mitä tahdon," vastasi
Aleksanteri, "eikä tässä yhteisessä paikassa tarvita mitään saarnaa."
Murinaa alkoi kuulua.
"Vaiti," huusi Matti, "ei tämän takeen saa riidellä, tästä vähällä päästään. Hoi, keskievari, pannaan sukkelaan uusi tupa lämpiämään. Kuka kuunnella tahtonee, tulkoon sinne, kuka ei, saapi jäädä tähän."
"Minä pistän uunin palamaan," sanoi Tyni, joka tänäkin iltana oli tullut sinne, ja meni kiireesti ulos. Uuden tuvan uunissa pian leimusi vilkas tuli, sillä Tyni ei tahtonut kadottaa yhtään sanaa jäljestäpäin tulta virittelemällä; Väistö kävi istumaan opettajan viereen ja niisti hänelle kynttilää. Opettaja luki Kansanvalistusseuran toimituksista kirjoituksen Norjasta, joka suuresti näkyi huvittavan kuulijoita.
Kun viimein ruvettiin lähtöä tekemään, nykäisi Tyni Väistöä ja sanoi hiljaa:
"No, haasta nyt, muuten kaikki taas hajoovat, eikä tule asiasta mitään."
"Mitenkähän tuo ois, miehet," alkoi Matti, "mitenkähän tuo ois, jos opettaja olis niin hyvällä paikalla, lukis meille näinikään iltasilla pari kertaa viikossa?"
"Niin, sehän vasta olis hyvä." huusivat kaikki.