Niin paljo rakkautta ja taipumusta opettajaan oli lapsissa, joiden sydämiin hän aikoi tunkeutua, että kiitivät tiehensä niin pian kun vaan kaukaa saivat häntä nähdä. Siellä täällä jäi kuitenkin joku rohkeampi poika seisomaan ja nyykäytti ystävällisesti päätään, eikä kohottanut lakkiansakaan, siitä luonnollisesta systä, ett'ei hänellä sitä päässä ollut.
Likellä koulukartanoa seisoi soma kuusi- tai seitsenvuotinen poika. "Tule tänne, Jussiseni," huusi Matti, katsokaas, opettaja, tuo on minun. Pitäkää häntä vaan kovalla, kyllä hän on hyväoppinen, mutta monesti huolimaton. Anna kättä opettajallesi, häntä sinun pitää rakastaa. Mitenkäs vieraille sanotaan?"
"Hyvä päivä," sanoi poika, rohkeasti kättä tarjoten.
Opettajan kasvot olivat ikäänkuin kirkastuneet, tämä tervehdys lapsen suusta ilahutti häntä suuresti. Hän oli taas omassa paratiisissaan, kun lapsen viaton mieli kääntyi häneen. Hän kyyristyi alas lapsen eteen ja suuteli sitä.
"Tahdotko mua rakastaa?" kysyi hän sitten. Jussi katsoi isäänsä.
"Rupiit sie opettajoa armaana pitämää?" kysyi Matti.
Poika nyykäytti päätään vastaukseksi, hän ei voinut enää puhua, sillä kyynelet olivat hänellä silmissä.
Ne kolme miestä menivät eteenpäin, poika juoksi kiireesti kotia, taakseen katsahtamattakaan.
Hukkanen ja Väistö näyttivät nyt opettajalle hänen asuntonsa.
"Tämä koti on vielä emäntää vailla," sanoi Matti, "kouluopettajalla pitää olla vaimo. Meillä nyt on ensi kertaa naimaton opettaja, mutta on täällä pulskia tyttöjä, katsokaa vaan ympärillenne. Parasta olisi naida täkäläinen; jos et itse ole paikkakunnasta kotoisin etkä siitä naikaan, niin jäätkin kokonaan vennon vieraaksi. Olenko oikeassa, vai en, lanko?"