Sakki pudisti päätään. »En minä ole mies lähtemään. Valitkaa nuoria. Minusta on vähän enää lukua. Minun vanha pääni riippuu arvottomana kuin menneenvuotinen kylmennyt puolukka varressaan vavisten. Enhän minä osaa muuta kuin kertoa tarinoita entisistä urotöistä. Minä vain muistelen nuoruuteni aikaisia taisteluja, mutta vanha käsivarsi vapisee eikä jaksa enää kunnolla liikutella miekkaa. Hämärä silmäni ei myöskään näe tähdätä niinkuin ennen, jolloin joka luoti kyllä osui mieheensä. Valitkaa sentähden nuoria; he tekevät, mitä minä en enää kykene tekemään.»
Alli katsoi häneen surumielin ja vastasi: »Toiset karkaavat täältä tänä yönä, mutta te ette jaksa seurata nuorempia ja rohkeampia. Tulkaa te vain minun kanssani, niin ette jää muille haitaksi.»
Vanhus ei enää vastustellut, vaan nousi kankeasti. Alli astui edelleen, valiten miehiä, ja vapautetut läksivät saattomiesten turvassa, mutta vielä kaukaakin kääntyi heidän katseensa toisia kohti, jotka mäelle mennessään viittasivat heille iloista tervehdystä.
XXIII.
Ambulansi.
Kun virta pauhuisin aalloin murtaa tiensä, kun se valtavana ja syvänä vierii tyynipintaisena eteenpäin tai mahtavasti ja hurjasti syöksyy alas koskesta, silloin moni pysähtyy rannalle ihmetellen katselemaan tuota näytelmää; mutta harvatpa muistelevat mitättömiä lähteitä, joista joki vetensä kokoaa. Kun suuret kumoukset ja parannukset raivaavat itselleen tietä, silloin sen ajan lapset ovat mukana työssä, uupumatonta intoa ja lakkaamatonta toimintaa on kaikkialla ratkaisevana hetkenä; mutta eipä moni tunne niitä hiljaisia työskentelijöitä, jotka kenenkään huomaamatta ovat kasvattaneet aatteet eloon ja tuoneet päivän valoon. Kun Suomen kansa korotettiin kansakuntien joukkoon alettiin kysellä ja tutkistella sen muinaisuutta, siitä arvatakseen myöskin sen tulevaisuutta. Silloin mainittiin 1788:n ja 1741 vuoden sodat ja luultiin sillä jo päästyksi alkukohtaan, josta vähitellen kehittyi 1809 vuoden kumous. Vaan vielä etäisempi alku unhottui. Sen maamme vaiheiden käännöksen syntysana lausuttiin Isonvihan aikana. Silloin iti ensimäinen näkymätön oras, josta uusien aikain kukka kehittyi; silloin ajateltiin ensimäinen uuden olomuodon ajatus; silloin heräsi ikävä, nimetön, tuntematon ja käsittämätön yksin itsellekin. Se oli ensimäinen kajastus sitä aamuruskoa, joka ennusti tulevia, vielä tuntemattomia aikoja. Mutta ne harvat, jotka tähystelivät Jumalaan luottaen uutta ja parempaa oloa ja jotka eivät vielä uskoneet kaiken olevan hukassa, he taistelivat, niinkuin siihen aikaan Suomessa taisteltiin, mutta se taistelu ei ollut turhaa.
Oli jo eletty keskipaikoille helmikuuta 1714. Suomen armejan viimeiset jäännökset olivat Napuen kylän luona Isossakyrössä valmiina viimeiseen ratkaisevaan taisteluun. Sotaväen ylipäällikkönä oli Armfelt ja häntä lähinnä kenraalimajuri De la Barre ratsuväkeä johtamassa. 16 päivänä helmikuuta olivat vahtitalonpojat tuoneet Ilmajoelta sanan, että venäläiset olivat tulossa, ja sentähden tahtoi Armfelt pitää sotaneuvottelua. Molemmat ylipäälliköt ynnä monet rykmentinpäälliköt saapuivat pappilaan ylisotakomisarjus Frisiuksen (sittemmin sotaneuvos ja maaherra Frisenheimin) asuntoon. Neuvottelussa ilmaantui eri mieliä. Armfelt tahtoi taistella aukealla kentällä, mutta moni, ehkäpä useimmat vastustivat ratkaisevaa taistelua, kunnes uusi kuulutus ehtisi koota kaikki Suomen miehet ja vahvistaa armejan mahdollisimman suureksi. Taikka myöskin, sanottiin, pitäisi vihollista vastustaa silloin, kun hän marssista väsyneenä kulki kahden peninkulman pituista metsätietä Isonkyrön ja Ilmajoen välillä. Armfelt puolestaan näytti hänelle ilmaistuja, paraillaan istuville valtiopäiville lähetettyjä kirjeitä, joissa lausuttiin toivomus, että nuo alinomaiset peräytymiset kerrankin loppuisivat ja maa ponnistaisi kaikki voimansa viimeiseen ratkaisevaan taisteluun. Armfeltin mielipide voitti, ja 16 päivänä helmikuuta suunniteltiin Napuen kylän taistelu. Jalkaväki asetettiin kahteen riviin Kyrönjoen jäälle ja puoli ratsuväestä kummallekin siivelle. Siinä täytyi heidän seisoa lumessa paikoillaan tiistaista perjantaihin vihollisen tuloa odotellen. Kylän eteen, jossa oli kuusi taloa, tehtiin saarros revityistä huoneista, ja sen sisällä oli ylemmillä päälliköillä verrattain hyvä tulla toimeen.
Niin kului kaksi vuorokautta. Helmikuun 19 päivää vasten oli yö hyvin kylmä. Taivas kaareutui, kirkkaana ja korkeana Pohjolan lumikenttien yli, tähdet kiilsivät täydessä loistossaan, revontulet liekitsivät korkealla räiskyen ja säkenöiden. Tänä yönä oikein ymmärrettiin se, jota tarkotetaan, kun sanotaan »Pohjan soilehtivan». Maa roiskui joka askeleella ja puolustussaarroksen hirret paukkuivat pakkasessa. Kivääreihin kasvoi sotamiesten käsissä hienoinen jääkuori, härmää välkkyi tukassa ja parrassa ja joka kerran, kun joku puhui, jäätyi huo'unta valkoiseksi sumuksi. Nyt oli vielä ruvennut tuulemaankin, jäisesti puhallellen Isonkyrön laajalla aukealla; raskaita, mustia pilviä nousi koillisesta, uhaten kovan pyryn tuloa purevan pakkasen lisäksi.
Vähän matkan päästä armejasta paloi suuria tulia, joihin oli kaadettu metsän mahtavia honkia; ne räiskyen ja kohisten heittelivät suuria punaisia liekkejä korkealle ilmaan ja levittivät lämpöistä kellertävää valoa yli Kyröjoen. Niille tulille oli ripustettu kaikki padat, jotka oli kokoon saatu, ja vieressä oli puuhailemassa muutamia naisia, myöskin Iikka ja Alli. Maassa ylt'ympäri oli pienoisia olkilyhteitä, jotka heti ensi silmäyksellä huomattiin keskenkasvuiseksi ja vehreäksi viljaksi; suuria tuohikontteja oli samoin kasoissa siellä täällä, täynnä kypsiä, kesällä poimittuja katajanmarjoja, joista ynnä oljista nyt keitettiin juomaa, millaista voitiin. Siellä oli myöskin hyvin yksinkertainen »ambulansi», jota Iikka ja Alli olivat koettaneet panna toimeen. Siihen kuului kylästä tuotuja rekiä, joissa haavoitetut saivat levähtää ja joilla heitä myöskin voitiin kuljettaa muuanne. Useimmat reet olivat tyhjät, sillä heinät ja oljet olivat lopussa, eikä muuta ollut alaiseksi sopivaa. Parissa reessä olivat kaikki lääkkeet ja muut sairaanhoito-neuvot, mitä oli saatu kokoon. Lääkkeistä olivat mainittavimmat vähäinen määrä tervaa ja viinaa. Sotamiehiä tuli, toisia läksi kiuluinensa ja muine astioineen, jotka ammennettiin täyteen kiehuvista padoista ja kannettiin vilusta melkein menehtyville sotilaille, joiden oli nyt jo kolmatta päivää täytynyt seisoa taistelua odotellen kovassa talvipakkasessa.
Muutaman reen laidalla istui Elias ja hänen edessään oli Alli sitelemässä hänen jalkojansa.